Keikka-arvosteluja

Masu teki suuren kulttuuriteon ja järjesti 21 vuoden tauon jälkeen bilett Mäntäsälän seurikselle. Siitä Masulle suurkiitos.

Happotedit oli ihan OK. Masu heitteli kivoja välispikkejä ja biisit olivat aitoa revival-kamaa suomenkielisillä naidaan, dokataan taikka naidaan ja dokataan teemoilla. Kertakäyttövitsinä toimii ja levynkin varmaan osta naapureiden kiusaksi ja ATF-kruisinkien yhteislaulutilaisuuksiin, kunhan Hakki saa vaan lätyn pihalle.

Sueraavaksi odotin vauhtisokeetaa rockabilly Generalsilta. Setin avaus Rock'n' roll ruby meni kivasti, mutta sitten äijärokki raskailla saundeilla karkoitti minut pihalle ihmettelemään ikääntyvien rokkareiden juomatapojen muuttumattomuutta.

Aikan kunto on bileissä aina suuri jännityksen kohde ja nyt olivat helatorstain pitkät pyhät tehneet tepposet. Aikka oli aika huonossa hapessa. Esityksen laatua voidaan arvioidan Aikan omalla lausahduksella "yrittäkää itse soittaa paremmin näin kännissä". CIA komppasi hyvin ja pelasti mitä oli pelastettavissa.

Danny & The Thunders oli illan suurin ihmetys Generalsien ohella. Molempien konsepti oli täysin väärä 50's rock roll reunion partyihin. Ihme kikkailua oli havaittavissa lavalla, joten poistuin taas ulkoilmaan. Lainaan tähän Rotsuvoorumin nimimerkkiä Summertime blues'ia:"Sitten yhtäkkiä alkoi tapahtumaan kummia, rumpali katos kuin pieru saharaan. No tästä innostuneena paikallinen "Turhapuro" kera komean paidan jossa luki "Vittuile vaan, ladon takana on vielä tilaa" astui stagelle ja istahti rumpu setin taakse ja ois varmaan ruvennu paukuttelemaan kattiloita jos sitä ei ois heitetty sieltä pois. Oikea rumpali saapui vihdoin takaisin ja bändi tais vetää "My Babe" biisin. Sen jälkeen häipyivät rumpali ja basisti. Funtsin tässä vaiheessa oliko rumpali löytänyt ekan poissaolon aikana jonkun paikallisen Irinan ja kävi nyt hakemassa basistin mukaansa liukkaille. Tässä vaiheessa stagelle jäi vain kaksi kitaristia jotka vetivätkin jonkin aikaa duona kuin Everlyt aikoinaan. Sitten katosi polkkatukka laulaja-kitaristi, stagelle jäänyt Albert klooni (ne hiukset!!!!) rämpytteli aikansa selin yleisöön päin, kyllästy pian ja häipyi vähin äänin taka vasempaan."

Bopcats oli umpirautaa. Kaikki vanhat suosikit tuli: Hey Baby, Skiffle Board Blues, Mexicali baby jne. Bändistä kaikki neljä aijää lauloi ja stemmat toimivat. Sovituksiinkin oli panostettu. Jos Bobcatsit on nurkilla mene ehdottomasti tsekkaamaan bändin lavakunto, et pety. Varsinkin bändin basisti Carlos (tai Kalle) oli varsinainen showmies.

Mystery Train oli hyvällä otteella taas liikkellä. Setti oli pääosin sama kuin Paraisilla. Väsymys alkoi vaan painaa (5 h Seuriksella) eikä Bobcatsien hyvästä panoksesta enää pystynyt toipumaan Mysterystä innostuakseen.

Bileformaatti on hyvä. Mutta seuraavalla kerralla olisi hyvä uudelleen kasattujen 80's bändien tiedostaa mitä reunuioin keikoilla tullaan hakemaan. Soittakoot äijärokkiaan muissa bileissä.

Omia kuvia
PARTNERIn kuvia
RATBATin kuvia

Mika

Bändirintamalla vuosi 2005 oli varsin erinomainen vaikka alkoikin hiljaisesti. Alkuvuoden kohokohta oli Jussi Syren & Groundbreakersin bluegrass ilottelu Tapperin baarissa syvässä etelässä, Sauvossa. Perinnetietoista mutta ajatonta musiikkia, jolla on helppo lähestyä myös tavallista baarissa istujaa. On oikeastaan ihme, miten vähän huomiota valtamedia on Syrenin projektille osoittanut, vaikka toki Syren on edes joskus mainittu maan johtavan lehden sivuilla toisin kuin toinen lännenmusiikin taitaja Hal Petes & his String Dusters, joka ilahdutti Sauvon baarin yleisöä marraskuussa. Hal Petersin keikat ovat laskettavissa nykyisin varmasti yhden käden sormilla, mikä on todella harmi, sillä Suomesta tai Euroopasta ei taida löytyä toista niin hyvin western swingin ja honky tonk shufflen pohjalta ponnistavaa yhteyttä. Hal Peters jos joku on suomalaisen juurimusiikin kätketty helmi. Rastaan kitaran ja Huhtakankaan pedal steel muodostaa klassisen parivaljakon, jonka jassahtavaa irrottelua on nautinto kuunnella. Nykyiseen keikkamäärään nähden bändin valmius ja yhtenäisyys oli pienoinen yllätys, muta bändillä on todella pitkä historia. Tätä haluaa lisää ja toivottavasti tällaisia helmiä arvostavaa yleisöä löytyy myös lähempää Turkua. Edellisellä Syrenin Turun vierailulla ei tainnut ATF ohella paikalla olla montakaan!

Kesäkuun alun kotimainen yllätys oli Barnshakersien konsertti (ja tällä kertaa tosiaan konsertti) kunniakkaassa Bio Rexissä rock'n'rollin tai paremminkin 'Rock around clock'in Suomeen rantautumisen 50-vuotisjuhlien merkeissä. Harmi ettei tilaisuudessa näytetty myös alkuperäistä Blackboard Jungle leffaa. Keikka oli kuitenkin erinomainen. Bio Rexin 1930-luvun funkkis loi aidot ja tyylikkäät puitteet Amerikan musiikille. Harvoin olen kuullut myöskään niin hyvää akustiikkaa kuin elokuvateatterissa oli. Tilaisuus olisi pitänyt levyttää Barnien Valtikan keikan sijaan. Bändi on kehittynyt viime vuosina valtavasti ja ote niin viimeistelty, että sitä kelpaa kyllä kuunnella myös tällaisessa konserttimaisemmissa puitteissa.

Ulkomaalaisartistien kavalkaadin Suomen aloitti toukokuussa Southern Culture on the Skids ja Darell Higham, joiden lisäksi Ellivuoren Jamboreisiin oli buukattu suomalaisen scenen huippunimet Whistle Bait ja Phantom 409. Ilta oli yksinkertaisesti ylitsevuotavan hieno ja monipuolinen. Phantom 409 on kehittynyt vuosi vuodelta ja lukeutuu nyt varmasti Suomen huippubändeihin. Bändin ennakkoluuloton tapa yhdistää garage rockin aineksia ja laulusolistin itseriittoinen lavashow luovat aidon ja tuoreen rokkimeininkin, jota suomalainen rokkikulttuuri kaipaa. Whistle Bait ei petä koskaan mutta tämä keikka oli yksi parhaimpia, jota yhtyeeltä olen nähnyt. Meno sen kun yltyy vuosien myötä ja Haajan kyky ottaa yleisönsä on ammattitaitoinen. WB on selkeä bilebändi, joka pystyy villitsemään aina yleisönsä. SCOTS oli kuitenkin illan Bändi. Ennen illan keikkaa ainoa kokemukseni pitkän linjan yhtyeestä oli viimeinen Mojo Box levy ja nyt keikan jälkeen myös sitä edeltänyt Liquered up and laquered down (2000), joka on uusinta ehkä vähän perinteisempi ja kantrahtavampi. Live meininki on ehkäpä vielä muutamaa astetta rajumpaa kuin levyillä - rajua puristusta ilman että vanne kiristäisi liikaa. SCOTS yhdistelee erilaisia 50-60-luvun aineksia omaksi keitoksekseen eikä bändiä voi oikein kategorisoida garagerokiksi tai pscyhoksi vaan vain ja ainoastaan omaksi itsekseen. Rumpali Dave Hartmanin komppi on hypnotisoivan voimakas, Rick Millerin kitara ulvoo Link Wrayn tyyliin ja basisti Mary Huff villitsee yleisöä ja itseään tempuillaan. Show-bändi parhaasta päästä. Illan bändien järjestys ei ollut paras mahdollinen kun SCOTSin rajumpaa tykitystä seurasi perinteinen Higham. Taitavaa soittelua mutta minulle homma kuulosti liikaa Cochran-Vincent-Nelson jukeboxilta, mutta niin kuin sanoin paikka ja ajoitus aamuyön tunteina ei paras mahdollinen.

Juhannusjamboreisiin en osallistunut kun yhtenä päivänä mutta päivä olikin mitä parhaiten valittu ja onnekkaiden sattumusten suojelema. Illan ainoa kuulemani suomalainen oli Wagtails, joka heitti aivan kelpo keikan perinteistä rock'n'rolliaan. Seuraavaksi vuorossa oli edelliseltä illalta siirtynyt Gin Palace Jesters, joka osoittautui livenä vielä oivallisemmaksi kuin levyllään. En tiedä onnistuuko joku esittämään tänä päivänä 50-luvun honky tonk musiikkia vetävämmin ja aidommin kuin GPJ - voi olla mutta en usko ennen kuin kuulen. Oli kuin Ray Price, Webb Priece, Wynn Stewart ja muut tähdet olisivat olleet jälleen parhaassa vedossaan. Mieleen painuvin biisi oli juuri Webb Priecen bravuuri 'In the Jailhouse Now', mutta ei GPJ esikuviaan apinoinut vaan laulaja Dave Sissonilla oli ihan omaa lavakarismaa. GPJ jälkeen siirryttiin lähes minuuttiaikataululla tunnelmasta toiseen kun lavalle astui Four Charms Chigacosta, josta myös GPJ on kotoisin. Sitten muutaman vuoden takaisen ensilevyn oli kitaristi vaihtunut, joka oli ohjannut bändin linjaa jassahtavammasta Slim Gaillard-Treniers poljennosta kohti jämäkämpää perus rytmibluusia paikoin jopa rockabilly vaikuttein. Jollakin tavoin pidin itse enemmän aikaisemmasta linjasta, mutta ei uudessa painotuksessakaan mitään valittamista ole ennen kaikkea, kun bändin soittotaito on aivan uskomaton. Vaikka Jimmy Sutton bassoineen on yhtyeen ehdoton keulakuva, muutkin saivat osansa instrumentaaliralleissa. Illan viimeinen bändi oli sitten Hillbilly Hellcats, joka oli minulle kokonaan uusi tuttavuus. 'Faster, Harder' oli basistin kajauttama kannustus huuto, joka bändin otetta hyvin kuvasikin. Ei bändi toki mikään varsinainen psycho ollut vaan nopeaa ja rajua modernia billyä tykittävä trio. Miellyttävä tuttavuus vaikka levy en ole tullut hankkineeksi.

Heinäkuussa jatkui tähtivieraiden rynnistys Suomeen. Ensin Tampereella tiensä kohtasivat Big Sandy & Fly-Rite Boys ja Brian Setzer rockabilly kiertueellaan. Kahden suuren nimen yhdistäminen kuulosti lupaavalta mutta käytäntö osoittautui toiseksi. Konsertti oli tehty Setzerille ja Sandylle oli varattu pienen salin puolella vain lyhyehkö 45 minuutin setti. No minut Sandy ehti vangita tässäkin ajassa, joten Setzuuri jäi itselleni kakkosbändin rooliin. Ei Setzer huono ollut vaan ehkä ennemminkin vain tavanomainen. Ajatus Sun-tribuutista ei ole niin tuomittava kuin jotkut puritaanit asian esittävät, mutta ongelmana oli, että vaikka levyllä perinteisempien soundien tavoittelu onnistuukin hyvin, keikalla hommaan sekoittui pakolliset Stray Cats palat, joiden myötä alkuperäinen idea hämärtyi. Aika ajoin innostavaa mutta sittenkin vähän pakkobullaa. Sandyn keikka teki niin suuren vaikutuksen, että kahden päivän kuluttua oli pakko ajaa vielä Helsinkiin katsastamaan pojat uudelleen. No nyt aikaa oli paljon joskaan ei bändin mielestä tarpeeksi, koska homma loppui hieman yllättäen yli puolen toista tunnin setin jälkeen valomerkkiin. Bändi oli yksinkertaisesti parhaimpia koskaan näkemistäni. Pitkän linjan Sandy-fanina ja yhtyeen kaikki levyt omistavana keikkaan oli tietenkin helppo päästä sisään mutta samalla odotukset olivat suuret. Sandy oli valovoimainen ja karismaattinen showmies ja bändin jäsenet ammattitaitoisia soittajia. Erityisesti mieleen painui bändin uusimman jäsenen Jimmy Royn steel, jote harvemmin näillä leveysasteilla livenä kuulee. Sandyllä on vanhan ajan western swing orkesterin johtajan taidot mutta samalla mies on armoitettu laulaja ja aikamoinen showmies juttuineen. Hesassa lämmittelyt hoiti ammattitaidolla Whistel Bait.

Syksyn aikana Turussakin viriteltiin tapahtumia kun Börsin yökerhossa järjestettiin rock-iltoja. Konsepti oli jotenkin vinoutunut kun bändien tuli aloittaa jo kymmeneltä ja puolelta öin siirryttiin jo discon räminään. Ensimmäinen vieras oli vanha kunnon Robert Gordon, joka oli liikkeellä Chris Speddingin ja oman bändin kera. Odotukset olivat korkealle mutta niistä ei kyllä täyttynyt mikään. Spedding teki sen mikä osasi mutta Gordon oli ihan muissa maailmoissa. Kurkku oli kuulemma pipi ja ääntä piti säästellä Hollannissa filmattavaan livetaltiointiin. Jos artisti ei ole mukana 100 % keikassa, siitä ei yksinkertaisesti tule mitään ja nyt Gordon oli jossain ihan muualla. Toinen Börsin vieras oli aina luotettava Crazy Cavan'n'Rhythm Rockers, joka ei nytkään pettänyt jos ei yllättynytkään. Biisivalikoima taisi olla hieman normaalisti poikkeava ainakin osastomme Cavan-asiantuntijan mukaan mutta oli komppi sama ja klassikotkin kuultiin. Kyllä tässä on edelleen rokkihenkeä.

Syksyn kruunasivat Let the Good Time Rolls klubin Kaisaniemi illat marras- ja joulukuussa. Ensimmäisessä päätähtenä oli 72-vuotias Sun-legenda Billy Lee Riley, jossa löytyi vielä puhtia nuoremmillekin jaettavaksi. Alku oli hieman tahmea mutta kuin vauhtiin päästiin kuultiin kaikki klassikot (Red Hot, Flying Saucer Rock'n'Roll, Pearle Lee) ja meno sen kuin ärtyi loppua kohden. Tietysti voi miettiä. miksi vanhan miehen pitää esittää nuoruuden biisejään kuin äijä on aivan viime vuosiin asti levyttänyt muutakin materiaalia. Pari bluussahtavampaa biisiä, joita Billy Lee on esittänyt Sunin päivistä lähtien, välissä sopikin hyvin settiin. Taustabändinä häärinyt Red Hot ei ollut oikein vedossa ja heidän oma settinsä oli varsin sekavaa mössöä. Illan toinen ulkomaanvieras oli sananmukaisesti pieni mutta pippurinen Little Rachel, joka rakensi settinsä 40-50-lukujen rytmibluusin pohjalta. Taustalla hääri Barnien ydin kvartetti vahvistettuna peräti kahdella fonilla loihtien yllättävän tukevan soundin (jopa paremman kuin Hogs of Rhytmssä). Rachelilla oli hyvä ja voimakas ääni ja lavakarismaakin löytyi, joten kannattaa olla kuulolla hänen suhteensa. Illan aloitti yllättävä suomalainen kokeilu - doowop yhtye the Relics, joka oli yllättävän mielenkiintoinen ja nautittava vaikka kyseessä olikin ensi keikka. En tiedä jaksaako idea kantaa levylle asti, mutta ainesta (ja ääntä) pojissa oli.

Joulukuun Kaisaniemien bileiden tähti oli Wanda Jackson, joka houkutteli parin viikon sisällä Kaisaniemeen ääriään myöten täyteen tedejä ja rasviksia. Wandan nykynäköön on tullut tutustuttua uusimmalla levyllä mutta jotenkin mummon ääni pääsi yllättämään. Kova ja alussa särkyvä ääni ei jotenkin istunut ulkoiseen imagoon. Lämmettyään homma lähti paremmin käyntiin ja Wandan esittämä setti 50-60-lukujen bravuureja vei mukanaan. Jotenkin jäin kaipaamaan uuden levyn biisejä, jotka sopivat paremmin Wandan nykyskaalaan. Barnshakersin oma setti ennen Wandaa oli ehkä sittenkin illan musiikillinen kohokohta, mutta hyvin he Wandan taustallakin soittivat. Illan kahdesta muusta bändistä ei paljoa kannata kirjoittaa. Paluuta tehnyt Rave On heitti niin tavanomaista bluespohjaista vääntöä, että ehkä paluu olisi kannattanut olla tekemättä. Ellis & Angry Teens vetivät kuitenkin illan pohjat (kirjaimmillisesti). Illan viimeiseksi buukattu bändi astui lavalla pienessä sekasorrossa aloittaen kaikkien aikojen huonointen soitetulla instrumentaalilla (!). Setistä ei (onneksi) tullut mitään vaikka yritystä oli. Teds henkisesti virvokkeet olivat tainnuttaneet soittajapoikamme ennen settiä. Mitä tästä opimme - ei kannata sijoittaa tedibändiä illan viimeiseksi, jos haluaa, että bändi soittaakin.

Lurppa

Yleisömäärästä päätellen jump blues ei taida olla päivän muotijuttu. Harmi sillä paikka oli ihan ok ja bändit livenä nautittavia. Yleensä tällainen r∓mp;b pohjainen perinne svengi on vetänyt perinteisiin billytapahtumiin verrattuna laajempaa yleisöä. Yhtyeistä Atomic Boogie Band oli uusi tuttavuus ja varsin tuore bändi epäilemättä. Linja on varsin tyylipuhdas 40/50-luvun taitteen jump blues. Suuriin personalisiin sovituksiin ei ole vielä rahkeita mutta kitaristi/laulajalla on potentiaalia. Kahden naisen taustakuoro toi oman positiivisen latauksen, mutta torvisektion vajavaisuus (vain yksi foni) ja taidolliset puutteet on ainainen valituksen aihe – esikuvat ovat taidollisesti vain niin kovia. Livenä kuitenkin viihdyttävä kokemus.

Sky Wings on taas jo pitkään kiertänyt, mutta viimeisen vuoden aikana tapahtunut Eddien tulo uudeksi solistiksi on pakottanut yhtyeen linjan muutoksiin. Vielä keväällä edellisellä kerralla yhtyeen bongatessani mieleeni tuli henkiin herätetty valjuhko Nite Time Jumpers, mutta nyt olivat palaset loksahtaneet paremmin paikalleen. Samalla linjalla oli selvästi tanakoitunut. Enää Sky Wingsiä on vaikea luokitella selkeästi jump blues bändiksi  vaan paremminkin perinnetietoiseksi rhythm∓mp;blues yhtyeeksi. Ammattitaitoinen kokoonpano kaikin puolin. Eddien laavaspiikkaus ansaitsi myös Varsinais-Suomen perinnejärjestön tuen ja muualla Suomessa muiden täytynee kääntää Eddien spiikit suomeksi.

Lurppa