Lurpan levyarvostelut
| **** | = PÄÄLLIKKÖLEVY |
| *** | = LAATUPLÄJÄYS |
| ** | = PAHEMMAN PUUTTEESSA |
| * | = YÖK! |
|
CARLOS & THE BANDIDOS: A First Full of Carlos (Noose, 2001) CARLOS & THE BANDIDOS: Angel with dirty wings EP (Goofin) 
|
VUODEN ENGLANTILAINEN
Arvostelu: *** |
|
RONNIE HAYWARD: The Lost Utrecht Sessions (HayByrd, 2000) |
VUODEN OUDOIN Kanadalainen basisti/laulaja Hayward on julkaissut viime vuosina useita traditionaalisia rockabilly levyjä, mutta tämä CD ei perinteisestä otteesta huolimatta lankea tähän kategoriaan. Levy on äänitetty kahdessa sessiossa Utrechtissa, Hollannissa yhdessä hollantilaisten soittajien kanssa. Kuulostaa epäilyttävältä – no hollantilaiset ovat kuitenkin kelpo soittajia ja Howardin perinteinen nasaalivoittoinen ääni sopii musiikkiin kuin banjo flaamille. Sessioiden tuotoksia on vaikea kategorisoida; jonkinlaisen kuvan saa, kun yhdistää bluegrassin, hillbillyn, countrybluesin ja rockabillyn. Biisit ovat kaikki Haywardin omia. Ei tätä auta määrittää kuin Americanaksi niin kuin nykyinen levyluettelojen listaus kuuluu. Haywardin keitos on kuin hyvin kypsytetty ja sopivasti maustettu curry, jossa alkuperäisiä aineksia on enää mahdotonta erottaa toisistaan. http://www.ronniehayward.cjb.net/ Arvosana: ***1/2 |
|
CAVE CATT SAMMY: Comin' on Strong (Big Bellied, 2001) CAVE CATT SAMMY: Rompin' stompin' rhythm from Texas EP (Goofin)  |
VUODEN NUORI TULOKAS |
BR459: This is (Lucky Dog, 2001) 
|
VUODEN PETTYMYS BR549 on ollut jo jonkin aikaa suosikkejani. Bändin tapaa soittaa perinteistä hillbillyä, country boogieta ja rockabillyäkin modernisti on toiminut. Edellisten levyjen jälkeen bändi on siirtynyt entistä suuremmalle levy-yhtiölle, Sonylle, mikä pani pelkäämään jo pahinta. Uusi levy on kansia myöten siistitty versio vanhasta BR549:sta; uuden imagon rakentamisessa on käytetty kuulemma oikein konsulttia. Tällä voidaan jo lähes iskeä nykyisille ahdasmielisille ja perinteitä vierastaville mainstream country markkinoille, mutta kuitenkin sentään vain lähes. Mukana on vielä vanhaa paloakin ja 11 biisin joukossa on edelleen kohtuullisen monta menopalaa. Silti muutama mainstream slovari ja countryrytkytys pilaavat yleistunnelman. Bändin tuotantoon kannattaa aloittaa tutustumaan edelliseltä studiolevyltä "Big backyard beat show". www.br549.com Arvosana: *** |
HOT ROD LINCOLN: Astronaut Girl (HRL, 2001) |
VUODEN KESKINKERTAISUUS HRL on pitkän linjan yhtye ja kyseinen uutukainen on jo bändin neljäs pitkäsoitto. Aikaisempia en ole kuullut, joten tämän arvio tapahtuu puhtaalta pöydältä. Linjana on jonkinlainen perus rock'n'roll: billyä, r&b:ta ja slovareita. HRL on sukulaisbändi samasta kaupungista San Diegosta ponnistavalle Paladinsille, mutta matkaa Paladinseihin on kuitenkin melkoisesti. HRL:n soitannasta kyllä kuule vuosien tuoman ammattitaidon ja biisitkin on kaikki omia sävellyksiä. Silti jotain jää puuttumaan; vika ei ole biiseissä eikä soittotaidossa vaan sovituksissa ja äänityksessä. Levy on yllättävää kyllä omakustanne, joten ehkäpä ammattinsa osaava tuottaja olisi saanut hiottua tästä todellisen timantin, koska aineksia olisi ollut, mutta nyt homma jää jotenkin kesken. Kuunneltavaa ja viihdyttävää rock'n 'rollia, joka varmasti toimii livenä. www.hotrodlincoln.net Arvosana: *** |
THE DOMINO KINGS: Life & 20 (Slewfoot, 2000)
|
VUODEN COUNTRY Tätä on levyä on vaikea kategorisoida, mutta loppujen lopuksi countryn tai countryrokin puolelle kallistuisin. Pojat itse kutsuvat tyyliään yksinkertaiseksi uudeksi honky tonk –musaksi ja sitä se todella on. Kappaleet tihkuvat miehistä ahdistusta ja tuskaa, mutta samalla tuo ahdistus painetaan mielistä reippailla ralleilla tai testosteronipitoisilla valitusvirsillä. Nopeissa jotenkin hollymaisissa ralleissa Domino kuninkaat ovat parhaimmillaan ja niistä yhdistyy luonnikkaasti soitannallisesti rockabilly ja 60/70-lukujen bakersfield countryn keveys, mutta sanoitukset on ammennettu yksinomaan country-perinteestä. Bakersfiel-soundista ovat monet vaihtoehtoisen kantrin soittajat aina Dwight Yoakamista lähtien ammentaneet vaikutteitaan. Levy antaa ihan oikeasti kuvan rehellisestä ja konstailemattomasta musiikista; ne ovat olleet countryn aina korostamia arvoja, jotka mainstream country on hukannut jo aikoja sitten. www.dominokings.com Arvosana: ***1/2 |
PALADINS: Palvoline no 7 (Ruf, 2001)
|
VUODEN YLLÄTYS Yllättävää tässä Paladinsin uutuudessa on siirtymä kohti traditionaalista rockabillyä ja jopa countryboogieta. Mukana on kuitenkin myös muutakin mm. Jerry Lee-vaikutteinen kappale, edelliseltä levyltä tuttua 6/70-luvun bakersfield- soundia ja yksi pakollinen mutta hyvä surf instrumentaali. Aika kaukana ovat 80-luvun lopun ajat, jolloin Paladins tuntui olevan lähes ainoastaan rhythm&blues yhtye. Olisihan tätä voinut uumoilla edellisen levyn (Slippin' in) perusteella, mutta silti linjanvalinta on yllätys joskin mieluinen sellainen. Tosin tuottaja on pysynyt samana, joten miksei soundikin. Olisin kyllä kaivannut yhden tajunnan räjäyttävän ränttätänttä menopalan, mutta hyvä näinkin. Paladins on yksi pisimpään kiertäneistä roots-bändeistä (20 vuotta tien päällä) ja varmasti yksi parhaista livebändeistä. Yhtyeen kantavat voimat ovat edelleen kitaravelho Dave Gonzales ja ikuinen velmu Thomas Yearsley bassossa. Rumpalisti Brian Faheykin on roikkunut kauan remmissä, joten soittotaito ja tyylitajua on enemmän kuin kohdallaan. Vieraileva pianisti ei kuitenkaan aivan täysin istu oikein tähän tyylikkääseen seuraan, vaikkei huonokaan ole. Loisto ostos joka tapauksessa. www.thepaladins.com Arvosana: ***1/2 |
NICK CURRAN: Fixin' your head (Texas jamboree, 2000)
|
VUODEN BLUES Curran on jo ehtinyt tämän CD:n jälkeen pyörittää uudenkin mutta jääköön se myöhemmäksi. Onnistuneen modernin jump blues levy tekeminen ei ole helppoa ja epäonnistujia voisi mainita useitakin. Curran pystyy kuitenkin onnistuneesti välttämään pahimmat sudenkuopat ja tuloksena on mallikas 50-luvun bluesiin luotaava musiikkielämys. Curran ei edes pyri olemaan uusi Wynonie Harris, vaan hakee soitannolliset esikuvat 50-luvun pienimmiltä mustilta yhtyeiltä. Kaiken lisäksi Curranin äänessä on yllättävän paljon voimaa ja kitaristina hän on todellinen tyylitaituri. Tyylitajuista bluesia kaikki tyyni. http://www.geocities.com/nick_curran_2000/ Arvosana: ***1/2 |
THE BARNSHAKERS: North of Juarez (Goofin, 2001)
|
VUODEN SUOMALAINEN Eihän tässä CD:ssä ole muuta vikaa, kun biisien vähäinen määrä. Kyllä näitä olisi kuunnellut enemmänkin kuin kahdeksan. Barnshakersit rokkaavat levyllä paremmin ja rajummin kuin koskaan. Soitto- ja tyylitaito selvästi kasvaa vuosien saatossa. Vaihtelevuutta kappaleissa löytyy Cash-tyyllisestä sähkötuoliveisusta suoraan bilyyn. Uutena jäsenenä bändissä pianisti Boogie Machinesta. Pianon korostaminen lisää voisi tuoda mielenkiintoisia ja persoonallisia lisäelementtejä hyvään soppaan. www.barnshakers.com Arvosana: ***1/2 |
RAY CONDO & HIS RICOCHETS: High & Wild (Joaquin, 2000)
|
VUODEN VELMUIN |
|
WAYNE HANCOCK: A-Town blues (Bloodshot, 2001) WAYNE HANCOCK: Wild, Free & Reckless (Ark21, 1999) WAYNE HANCOCK: Thunderstorms and Neon Signs (Ark21, 1995) 
|
VUODEN LEVY Jotain varmaan osoittaa jo se, että löydettyäni lopultakin Wayne Hancockin musiikin olen kerännyt lyhyessä ajassa kolme hänen levyään. Waynen uusin on oma valintani vuoden levyksi. Se on minimalistinen mutta silti erittäin moniulotteinen ja rikas levy, jota olen jaksanut pyörittää levylautasella (huom! vanhahtava vertaus) kuukaudesta toiseen. Wayne on Jimmie Rodgersin ja Hank Williamsin hengenheimolainen. Tie, matka, naiset ja yksinäisyys ovat hänenkin tarinoidensa pääjuonteita. Wayneä ei voi kuitenkaan missään nimessä väittää kopioksi vanhoista suuruuksista, vaan hän on luonut hyvin selkeän oman tyylinsä ja valinnut oman linjansa. Wayne ei vain yksinkertaisesti tiedosta musiikissa viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Soittajat ovat näillä kaikilla levyillä aivan alan kärkipäästä mm. Jeremy Wakefield steal ja Dave Biller ja Sean Mencher (High Noon) kitarassa. Rumpuja ei ole mutta slappin' bass luo voimakkaan billymaisen rytmin. Orkesteri on myös koostumukseltaan poikkeuksellinen: 2-3 kitaraa, steal, piano (2. levy), fiddle (2. levy), trumpetti (1. levy) ja basso. (Western) swing perinteiden mukaisesti jokaiselle myös jaetaan soolotilaa. Näin jälleen swing elementit löytyvät taustalta sulautuen honky tonk poljentoon; Hancockin musiikki onkin kutsuttu osuvasti termillä "juke joint swing", mitä se sitten tarkoittanee. Levyillä on myös eroa. Vanhin Thunderstorms and Neon Signs tuo mieleen High Noonin painopisteen ollessa kuitenkin enemmän semi-rockabillyssä, W,F & R on suuren orkesterin levy ala Pee Wee King ja uusin taas edustaa kehitystä kohti minimalistisempaa tyyliä. Mukana on menoraitoja ja munaskuita raastavia honky tonk valituksia mutta Hancockin musiikki sisältää omalla viehkolla tavallaan myös swingin. Hyvä esimerkiksi on loistava tulkinta Ella Mae Morsen Cow Cow Boogiesta. Waynen nasaalivoittoinen ääni kruuna koko komeuden: sen rosoisessa kauneudessa paistaa läpi ikuisen toisinajattelijan ja yksinäisen tien kulkijan tulkinta. Nykykantrin ihailijat eivät edes tunnistaisi tätä kantriksi. Wayne Hancock on honky tonkissaan Rock isolla r. http://www.gohogwild.com/waynethetrain.htm Arvosana: **** |
DARIN STOUT & THE STARLIGHTERS: same (2000)
|
VUODEN LAULAJA Darin Stout on uusi kasvo, jonka debyytti CD osoittaa hänessä olevan potentiaalia kasvaa vaikka minkälaisiin mittoihin. Tämä on vielä pienen budjetin oma kustanne, jossa Darin soittaa sekä kitaraa että bassoa ja erityisesti laulaa. Darin vetomaisuus on hänen klassisessa rock'n'roll lauluäänessään, johon yhdistyy vielä taito soittaa kitaraa ja erityisesti säveltää selkeitä rock'n'roll biisejä. Tyylillinen sukulaisuus Chris Isaakille ja Jimmi Dale Gilmorelle on ilmeinen. Vaikka joukossa on nopeitakin revityksiä, niin parhaimmillaan ja omaperäisimmillään Darin on hitaimmissa biiseissä, joiden tyyli vaihtelee perinteisistä r'n'r slovareista Isaakmaisiin twangeihin. Odotan mielenkiinnolla, mitä tulemaan pitää, kun Daril pääsee ammattitaitoisen tuottajan käsittelyyn ja hän saa vahvistettua taustasoittajiensa joukkoa. Ennusmerkit ovat hyvät, sillä nykyisin entinen Fly Rite Boys basisti Wally Hersom (sama joka poikkesi Suomessa Deke Dickersonin kanssa) on lyöttäytynyt yhteen Darinin kanssa. home.earthlink.net/~kyskim Arvosana: ***1/2 |
VA: This is Ecco-Fonic! The Ecco-Fonic Story (Ecco Fonics, 2000) |
VUODEN MONIPUOLISIN Tämä kokoelma on yleistunnelmaltaan yksinkertaisesti iloinen, mikä heijastanee äänitteet tuottanutta Deke Dickersonia itseään. Oman levytysuran ohella Deke on koko ajan pyörittänyt omaa studiota ja levy-yhtiötä, joka on kaikessa pyrkinyt pedantisti tavoittamaan menneiden vuosien käsityöasenteen levyntekoon. Alun perin kaikki on julkaistu vain ja ainoastaan vinyylillä. Deken asenteesta kertoo paljon se, miten hän on uhrannut aikaa esimerkiksi oikeanlaisen levyetikettipainon löytämiseen, koska hänen mielestään 70-luvulla tässäkin sorruttiin laaduttomaan massatuotantoon. Itse levyn musiikillinen sisältö on todella monipuolista. Deken omat levyt kattavat noin puolet 31 biisistä. Ne tuovat esiin Hightone-levyihin verrattuna uusia piirteitä Dekestä; niitä samoja, joita nähtiin Vantaalla loppuvuodesta. Mukana on paljon surf-instrumentaaleja mutta myös rajua rockabillyä. Vierailevat tähdet (mm. Horton bros, Smith's Ranch Boys, Wakefield/Biller) soittavat niin rockabillyä kuin western swingiä. Instrumentaaleilla on poikkeuksellisen suuri ja piristävä rooli. Iloinen ja monipuolinen kokoelma. www.dekedickerson.com Arvosana: ***1/2 |
BRIAN SETZER '68 COMEBACK SPECIAL: Ignition! (Surfdog, 2001)
|
VUODEN COMEBACK Setzerin paluu suurten orkesterien sävelmaailmoista tiukan trion tunnelmiin oli varmasti vuoden odotetuin yllätys. Vanhalla Stray Cats fanilla odotukset levyyn olivat korkealla, mutta vaikka ensi kuuntelemalta kaikki tuntuisi olevan kohdallaan, niin silti omasta mielestäni jotain jää silti puuttumaan. Sanoisin jopa, että vaikka Setzerin kynänjäljen tunnistaa niin selkeä johtoajatus on jäänyt puuttumaan linjanvaihdosta. Levyltä löytyy kyllä tosi namupaloja kuten suosikkini Hell bent, mutta silti innostukseni on jäänyt kuitenkin puolitiehen eikä soittokertoja ole sittenkään kertynyt kovin monta. www.briansetzer.com Arvosana: *** |
DR. SNOUT & HIS HOGS OF RHYTMH: Supermurgitroid! (Goofin, 2001)
|
VUODEN RIMA 40-luvun lopun jump blues on retrobändeille vaikea tyylilaji siitä yksinkertaisesta syystä, että samankaltaiseen taiturimaiseen soittoon kuin alkuperäiset on lähes mahdotonta yltää. Puuttuva soittotaito olisikin korvattava omalla tyylillä. Suomalaisen rytmikarjujen (barnshakers + fonisti ja dr. snout) kohdalla tämä ei ole toteutunut. Livenä tällaista musiikkia kuuntelee mielellään, mutta kysymys herää, miksi se pitää saada levylle. No yritys hyvä kuitenkin. www.hogsofrhythm.com Arvosana: **1/2 |
|
|
|
Mika Vuolle
ATF Webmaster
Sivu on päivitetty 2002-02-21