Lurpan levyarvostelut vuosi 2002

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan voi sanoa tämän levyn kohdalla ainakin omalla kohdallani. Smith's Ranch Boysien levy ei ole enää mikään uutuus, mutta itse päädyin ostamaan sen vasta tänä vuonna, joten arvostellaan se nyt, ettei ilosanoma jää joltakin muultakin väliin. Niin kuin nimikin jo antaa olettaa linjana on tinkimätön western swing. Omat ja lainabiisit ovat sulassa sovussa ja suurin esikuva näyttäisi lainakappaleiden perusteella olevan Bob Willsin pikkuveljen Johnny Lee Willsin tuotanto (johon palataan pikapuolin perusteellisemmin). T.K. Smith, Big Sandyn Fly Rite Trion alkuperäinen kitaristi, on koonnut ympärilleen huipputyylikkäitä soittajia (mm Jeremy Wakefield steelissä), joiden soittotaito on avain uskomaton. Erityisesti korvia hivelee molempien solistien persoonalliset lauluäänet; Johnny Maccreen ääni on hentoudessaan kuin suoraan 40-luvun savikiekolta. Jos tämä musiikki ei saa suuta hymyyn, niin on syytä kääntyä lääkärin puoleen. Ja niin kuin kannen teksteissä osuvasti luonnehditaan, tämä musiikki heijastaa kadonnutta 40- ja 50-lukujen asennetta, jolloin "musicianship was king, moonshine flowed and dancin' couldn't be helped"

Kotisivu

Arvostelu: ****

Voiko olla stereotyyppisempää nimeä honky tonk levylle? Hank III on rakentanut koko uuden honky tonk uransa hyvin tietoisin vedoin, jotka välillä herättävät kysymyksen uskottavuudesta, mutta niin vakuuttavaa on Hankin musiikki ja hänen valinnat niin marginaalisia, ettei mistään suureen yleisön kosiskelusta ole kyse. Epäilen suuresti soittavatko suuret kantriasemat esimerkiksi Nashvillelle omistettua rokkaava kappaletta "Trashville". Hankin habituskin tatuointeineen ja vitjoineen viittaa enemmän rock-puolelle. Isoisän henki leijuu kuitenkin musiikin yllä, mutta ei Hank I ole Hank III:sen suurin idoli ja innoittaja vaan Wayne Hancock. Kun Hancock on sekoittanut honk tonk musiikkiinsa rockabillyn ohella swingahtavia elementtejä, niin Hankin vaikutteet kumpuavat enemmänkin garage rockin puolelta. Sitten ensimmäisen levyn Hank on kulkenut kohti karumpia, alakuloisempia ja rosoisempia soundeja. Läskibassokin kuuluu nyt kunnolla ja mukaan on liittynyt niin steel kuin huuliharppukin. Uuden levyn kaikki biisit Brucelta lainattua "Atlantic City"ä lukuunottamatta ovat Hankin omia sävellyksiä. Tämä sinänsä positiivinen puoli kuitenkin on syynä myös ainoaan huomautukseen: osa kappaleista kuten "Cecil Brown", "One Horse Town" ja "Mississipi Mud" ovat loistavia mieleen tarttuvia ralleja, mutta pari hitaampaa valitusvirttä jää sittenkin junnaamaan turhan pitkäksi aikaa paikalleen. Suositellaan nautittavaksi halvan viskin kera, jii-haaa

Hank III

Arvostelu: ***½

Näitä levyjä tulee valittuja paljolti omien ennakkotietojen ohella erilaisten arvioiden perusteella ja kun tätä bändiä kehuttiin esimerkiksi Sparechangemagazinen sivuilla uudeksi rockabillyn pelastajaksi sitten Big Sandyn ja Deke Dickersonin ajattelin, että tämänhän täytyy olla kova levy. Kun levyn luonnehdinta kulki vielä tyyliin 'yhdistävät rockabillyyn jazz elementtejä' päättelin, että tässä sitten on uusi Ray Condo. No, pahemmin ei voisi pettyä. Onhan nämä biisit ihan mukiin meneviä lepseitä ralleja, mutta ei niissä mitään omaperäistä ole. Rockabilly biisien sanoitusten on harvoin tarkoitus olla syvällisiä, mutta tämä bändi lipsahtaa kyllä jo vahvasti naiiviuden puolella sanoituksissaan. Taustamusiikkina menettelee. Tämän kanssa ei sovi tarjoiltavaksi kuin coca-cola.

Kotisivu

Arvostelu: **½

Big Sandyn, BR549n ja Wayne Hancockin sekä High Noonin viitoittama paluu rockabillyn edeltäviin juuriin joko honky tonkin tai western swingin merkeissä sulautettuna rockabillyn elementteihin on tuottanut aivan huikeita musikaalisia suorituksia ja on selvästi ollut 90-luvun lopun valtavirta juurimusiikin puolella. Ilahduttavaa on, että katse taaksepäin on tuottanut todella monipuolista, tuoretta ja moniulotteista musiikkia. Startine Rhythm Boys on tästä mitä mainion esimerkki. Bändin basisti on soittanut Wayne Hancockin kanssa ja Wayne on levylle on antanutkin yhden uuden kappaleen. Tästä huolimatta STB ei kuulosta eikä matki Hancockia vaan alusta mainitusta nelikosta soundi on välillä lähinnä High Noonia jo siitä syystä, että kyse on klassisesta triosta (komppikitara, soolokitara, basso). Linja on kuitenkin piirun verran enemmän kantrin puolella ja bluegrass elementtejä on sekoitettu rutkasti joukkoon, mutta tarpeen tullen pojat kyllä osaavat myös rokata. Selkeästi oman tyylin ja musikaalisen linjan omaava trio. Kyse ei ole myöskään mistään keltanokkien yhtyeestä vaan basisti lähenee neljääkymmentä ja kaksi muuta ovat viidenkymmenen rajapyykin jo ylittäneet. Levyltä tihkuukin todellinen koettu honky tonk livin ja ainoa laillistettu juoma tämän erinomaisen levyn kanssa on jääkylmä olut - ei yksi eikä kaksi vaan 'vielä yksi'.

Arvostelu: ***½

Yhtye, joka pystyy onnistuneesti tulkitsemaan Buck Griffinin klassisen MGM levytyksen "Watchin' the 7:10", ei VOI olla huono. Jos Buck Griffinin laulu- ja esitystyyli oli aikoinaan outo ja marginaalinen, niin sitä on Ramblin Jameskin hyvässä mielessä. Tämä levy on rehellisintä rockabillyä, jota olen kuullut aikoihin. Billyboppers nimen takaa löytyy kolmikko Ashley Kingman, Jeff West ja Bobby Trimble eli Big Sandyn Fly Rite Boysien ydinryhmä ja meno on sen mukaista - tinkimätöntä ammattitaitoa aidolla asenteella. Ramblin James aka James Maund on kuitenkin yhtyeen sielu ja hänen naukuva laulutyylinsä on vähintäänkin orginelli, mutta juuri tämä liittää hänet sellaisten suurten erikoisuuksien kuin Buck Griffinin kanssa samaan joukkoon. Kiihkeää ja outoa jytkettä - tästä rockabilly ei paljoa voi parantua. Pullo viskiä ja paljon olutta kyytipojaksi.

Arvostelu: ***½

Wayne Hancock on mielestäni tämän hetken artisteista yksi omaperäisemmistä ja luovimmista mutta silti tästä kuuden piisin CD:stä jää selkeä ylijäämälevyn tunto. Tosin ei tätä ole levitettykään kuin rajoitetusti. Vertailukohta on tietenkin kova; Waynen viimeisin pitkäsoitto "A-town blues" oli todellinen timantti. Tämä levy on äänitetty varsin samoihin aikoihin mutta sävyt ovat yhtä aikaa rokkaavammat ja jazzahtavammat (mm. trumpetin kautta). Jos vertailukohta ei olisi noin armottoman kova niin armahtaisin varmaankin tätä tuotetta ja kehua retostelisin sen "laiskaa" svengiä, mutta nyt se ei pysty tuomaan uutta piirrettä Waynestä. Tämä on vain todellisille diggareille, mutta hankkikaa ihmeessä se pitkäsoitto. Onnistuneen Drinkin wine version kunniaksi eiköhän kaadeta lasiin kohtuullista mutta mutkatonta (uuden mantereen tuotanto käy hyvin) punkkua.

Kotisivu

Arvostelu: ***

Käteisen Jaskan 70-vuotisbileet ovat tuottaneet tukun uusintajulkaisuja ja ainakin kolme kunnianosoituslevyä. Jokainen näistä on sisältänyt Cashin biisejä muiden esittämänä, mikä ideana toteutuakseen vaatii oman näkemyksen omaavia artisteja, koska alkuperäisten levytysten tasoa ei voi ylittää, mutta tulkinnalla voi nostaa esille uusia piirteitä. Tämä levy on lähellä tätä ideaalia, vaikka joukkoon mahtuu vähemmän onnistuneita versioitakin. Taustavoimana tällä levyllä on Chuck Mead, BR549n solisti, joka on kerännyt ympärille hyvin perinne tietoisen yhtyeen aina kunnon bassoa myöten. Klassista Tennessee Two soundiahan ei pysty ilman Luther Perkinsiä tavoittamaan (ja aivan oikeasti Cashin varhainen soundi rakennettiin tietoisesti Perkinsin rajallisten soittotaitojen perustalle), mutta levyn bändi onnistuu loihtimaan modernin tulkinnan, joka toimii. Rock-väelle tutumpaa väkeä levyllä edustavat Chuck Meadin ohella Hank III, Horton Heat, Rosie Flores, James Intveld, Eddie Angel ja Dale Watson. Edellisistä Hank, Rosie, Eddie ja Dale onnistuvat luomaan potkua tulkintoihinsa. Erityisen maskuliininen tai paremminkin miehinen on Dalen versio kuluneesta klassikosta I walk the line. Erityismaininnan arvoinen on myös Robbie Fulksin raju ja rujo versio Cry Cry Cry biisistä. Kelvollisen ja kuunneltavan kokoelman kruunaavat todella loistavat soundit ja tyylillä tehdyt kannet. Koska kyseessä on kunnianosoitus eiköhän ole paikalla kaataa lasiin kunnon iäkästä konjamiinia - madaltaa äänenkin sopivasti.

Arvostelu: ***

Pastorin uusin hengentuote kyllä rokkaa, mutta silti kaikki ei ole ihan kohdallaan. Reverendien uusia tuotoksia vertaa automaattisesti edeltäneisiin ja niille tämä uutukainen ei pärjää. Positiivista on, että edelliseen Spend a Night in the Box levyyn verrattuna on, että bändi on löytänyt jälleen orginellin Reverend-soundin. Uudella levyllä on muutama todellinen helmi kuten psykobillaava instrumentaali Reverend Horton Heat's Big Blue Car, avioero tykitys Galaxy 500 ja tuhti perusrokki Like a Rocket. Osa biiseistä on kuitenkin tylsempiä ja lopun kaksi Jimbo-vitsiä eivät kerta kaikkiaan jaksa innostaa. Toisin kuin usealla itselleni Reverendin parhaat tuotokset eivät ole bändin kaksi ekaa levyä vaan It's Martini Time ja Space Heater levyt. Ne ovat rankkoja tykityksiä, mutta samalla monipuolisia ja moniulotteisia kokonaisuuksia. Näistä uusin jää varsin kauas, vaikka silläkin on hetkensä. Pastori ja Jimbo ovat sivistynyttä väkeä, joten kyllä tämän seuraksi kelpaa hyvin valittu ja sekoitettu cocktail.

Reverned

Arvostelu: ***

Joululevy on tietenkin aina joululevy mutta Setzuurin uusin on kiistatta hyvä joululevy, jota pikkujoulutunnelmissa ehtinyt jonkisen kerran jo soittaa. Setzeri on selvästi nykyisin omimmillaan näissä ison orkesterin kanssa tehdyissä jutuissa kuin triopohjaisessa tykityksessä. Tai sanoisiko asian niin, että tällä virityksellä Setzer pystyy loihtimaan uusia puolia vaikka kuluneista jouluklassikoista ja samalla hänen ilmiömäiset muusikon ominaisuudet pääsevät esiin. Jokainen muistaa kuinka hyvä kitaristi Setzer on, mutta tämä levy paljastaa myös todella loistavan laulajan ja kyvyn sovittaa isolle orkesterille. Tällä levyllä liikutaan paljon kahden suuren laulajan Elviksen ja Frank Sinatran jäljillä mutta välillä kuvaan nousee myös Louis Jordan; Setzerin esitys ei kuitenkaan häpeä yhtään näiden Suurien rinnalla. Lämpimän glögilasin kera ohittamaton vaihtoehto.

Kotisivu

Arvostelu: ***½