Lurpan levyarvostelut vuosi 2003

CCS parin vuoden takainen toinen levy oli lähes täysosuma, joten odotukset tähän neljänteen levyyn olivat suuret. Tämä on todellakin CCSn neljäs levy ja bändi on pyöräyttänyt markkinoille levyn joka vuosi. Syystä tai toisesta edellinen jäi hankkimatta. Uusin on kuitenkin kelpo levy, joka yllättää positiivisesti. Rento western swing vaikutteinen poljento on vaihtunut tuhdimpaan soundiin. Vieraileva fonisti vahvistaa rock'n'roll poljentoa, muttei CCS sentään ole matkalla mihinkään raskaaseen tykitykseen. Bändin tyyliin on kuulunut jo aiemminkin rento svengi ja niin on edelleenkin vaikka erilaisin maustein. Mukana on varsin erilaisia kappaleita, joista esiin nousee mm. erinomainen versio rautakädellä uhoamisesta eli Peanuts Wilsonin "Cast Iron Arm", jazzahtava instrumentaali "The C-Jack Jump" ja rennosti svengaava "If I were King". Kannatettava hankinta.

Kotisivu

Arvostelu: ***1/2

Vuoden 2003 levy ilman epäilyksiä. Big Sandy jaksaa edelleen yllättää ja erittäin positiivisesti. Uusi levy kuulostaa yksinkertaisesti todella tuoreelta; aivan kuin joku keksisi rock'n'rollin uudelleen. Jos kolme edellistä levyä oli voimakkaasti western swing vaikutteisia vaikkakin eri mausteita yhdistäviä sekoituksia, on uutukaisen yhteydessä jotensakin mahdotonta puhua eri vaikutteista, koska ne sulautuvat niin luonnollisesti omaksi kokonaisuudeksi. Tämä ei ole kuitenkaan missään nimessä western swing levy ja muutoinkin western vaikutteet ovat taka-alalla vaikka ovatkin bändin soundin perustaa rakentamassa. Eri kappaleissa on tunnistettavissa eri elementtejä: milloin biisiä voisi luonnehtia rockabillyksi, milloin cajuniksi, milloin erilaisiksi hillbillyn muodoiksi mutta kuitenkin aina omalla tyylillä. Kaikki kappaleet ovat Sandyn omia sävellyksiä ja täynnä erilaisia koukkuja. Sanoitukset ovat tyylikkäitä ja hyvin minimalistisin vedoin saadaan loihdittua koskettavia tarinoita. Soitto ja laulupuolessa ei Big Sandyn kohdalla ole koskaan ollut valittamista; Fly-rite pojat loihtivat korvia hivelevän soundin ja Sandyn personalinen laulu kruunaa kaiken. Klassikkoainesta.

Big Sandyn kotisivut

Arvostelu: ****

Turun parasta hillbilly bopia mutta kuinka pitkälle sillä päästään. Keikat ovat osoittaneet, että potentiaalia on vaikka mihin ja jo nyt Flatbroke trio lukeutuu suomalaiseen ja eurooppalaiseen kärkeen. Personalisuuttakin massasta erottumiseen on ainakin keikoilla, mutta miten kaikki välittyy levylle. Soitto kulkee ja Soinin Ramin ääni loistaa tässäkin mutta silti keikkojen konstailematon meininki on jäänyt studion ulkopuolelle. Mukana on yllättäen edellisen projektin Moonshinerin heijastumina neobilly-aineksia, jotka eivät oikein sovi joukkoon. Oma "Big Fat Mary" rokkaa kuitenkin erinomaisesti ja Burnnetilta lainattu "Just keep on a goin" släppää Vehnäsen basson ryydittämänä tyylillä. Jäädään odottamaan mielenkiinnolla seuraava tuotosta.

Flatbroke kotisivu

Arvostelu: ***

Deke on todella taitava ja monipuolinen muusikko mutta välillä tuntuu, että hänellä on liikaakin eri projekteja ja ideoita. Keskittyminen kerralla yhteen idean voisi johtaa viimeistellympiin tuloksiin. Hightonelta lähdön jälkeen Deken ei ole onnistunut löytää uutta levy-yhtiötä ja tämä uusin onkin omakustanne ja "major label" nimenä vitsi. Kolmella ulottuvuudella viitataan levyn kolmiosaisuuteen: yksi osa New Orleans vaikutteista roketti rollia, yksi rockabillya ja yksi hillbillyä. Kolme pikkukiekkoa yhden CD:n sijaan olisi ehkä sittenkin ollut kannatettavampi vaihtoehto. Musiikissa itsessään ei ole valittamista ja jokaisen osion soittajat ovat alansa huippuja. New Orleans osiossa mm. rummuissa on vanha legenda 50-luvulta Earl Palmer ja pianossa tämän päivän ehkäpä paras boogie-pianisti Carl Sony Leyland. Rockabillya veivaa perus Ecco-Fonics. Honky tonk osion soittajat - kitaristi Dave Biller, steelisti Jeremy Wakefield, basisti Billy Horton ja Fly-rites rumpali Boby Tremble - ovat nykyisin tuttuja lähes kaikilta traditionaalisen hillbillyn virityksistä. Parempaa tuskin voisi toivoa, mutta silti jotain jää puuttumaan. Mukana on todellisia helmiä kuten täyteläinen rytmi-ilottelu "I get so lonely", näpäkkä rockabilly "Wear out the soles of my shoes" ja Eddie Noackin tarttuvasti soljuva honky tonk ralli "Gentlemen prefer blondes". Silti on tunnustettava, että juuri huippusoittajat tekevät tästäkin Deken levystä nautittavan eivät omaperäiset biisivalinnat tai loistavat sävellykset. Mitä olisikaan saatu aikaan vähän perusteellisemmalla tuottamisella ja biisien vallinnoilla. Luulenpa, että vastaus olisi kolme huippulevyä. Ehdoton hankita kuitenkin näinkin.

Arvostelu: ***½

Latotärisyttäjät onnistuvat kerrankin todella tärisyttämään taloa. Levyn tunnelma on rento ja soitto soljuu omalla painollaan. Biisivalikoima on monipuolinen ja joukossa on niin Haajan biisejä kuin hyvin valittuja lainojakin. Ylitse muiden nousee "Boppin' in Roswell", joka hyvän biisin tavoin jää soimaan päähän. Tämä olisi hyvinkin voinut olla pikku hitti jossakin päin keskilänttä vuonna 1958. Rokkaavan materiaalin joukkoon on valittu muutama swingahtava tai jazzahtava pala kuten "She's is a goodie". Aivan erinomainen on myös elvismäinen junalaulu "Arizona Express". Nämä omat tai paremminkin Haajan biisit ovatkin levyn parasta antia. Barnshakersit ovat vuosien saatossa linjansa löytäneet ja viimeistään nyt hioneet oman tyylinsä niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin huippuunsa. Suositeltava hankinta.

Arvostelu: ***½

Setzerin edellinen soololevy oli itselleni jonkinasteinen pettymys vaikkei se huono ollutkaan. Tämä uutukainen taas on saanut arvosteluissa ristiriitaisen vastaanoton ja ostinkin sen epäilevin mielin, mutta vielä mitä Setzeri lataa sellaisen kattauksen, että olin heti myyty. Tällä kertaa tyyli vaihtelee hard rock revityksestä bluespohjaisen rockin kautta rockabillyyn, doo wopiin ja aina kantrahtaviin menoralleihin. Rytmi bluusi rokki "Don't trust women (in a black Cadillac)", pakollinen instruilottelu "Rat pack boogie" ja räväkästi kitaroitu perusbili "Smokin'n'burnin'" voisi nostaa esille biiseistä vaikka toisena hetkenä valinta voisi osua kolmeen muuhun biisiin. Moraalisen viestin nykymaailman menosta välittävä "St. Jude" on ainoa, joka ei oikein sovi joukkoon, mutta laajentaa kuvaa keski-ikäistyvästä rokkarista. Setzeri on muusikkona todella suvereeni niin soittajana, laulajana kuin säveltäjänä. Tätä taustaa vasten ei ehkä sittenkään ole ihme, että tämä levy nousi jopa Suomen listoille ja Setzerin keikat myydään käsistä. Muutkin kuin puritaaniset rokkipiirit ovat tunnistaneet todellisen taiturin.

Kotisivu

Arvostelu: ****

Viime vuosien aikana alan musiikin piiriin on ilmaantunut avain hämmästyttävän suuri määrä naisartisteja ja useinta heistä ei ollut ainoastaan kaunista katsella vaan myös ilo kuunnella.. Hollantilainen Annita ei tee tästä säännöstä poikkeusta. Levy on kaksijakoinen. Ensimmäiset kymmenen biisiä on äänitetty Teksasissa Billy Hortonin johdolla ja mukana on iso liuta Teksasin parhaita kykyjä alkaen Hortonin veljeksistä, Kevin Smithistä, Dave Billeristä ja T Jarrod Bontasta. Nick Currankin vierailee yhdellä biisillä. Teksasissa purkitettujen hillbilly bop raidoissa musisointi on siten ammattimaista ja kaiken kruunaa Annitan kirkas ja puhdas ääni. Aivan yhtä sielukas Annita ei kuitenkaan ole kuin esimerkiksi Marti Brom, johon häntä helposti tulee verranneeksi. Loput kahdeksan biisiä on sitten äänitetty Hollannissa paikallisen Barnstompersien (Hollannin Barnshakersit) kanssa. Samat hemmot soittivat myös aikoinaan Ronnie Haywardinkin taustalla. Jos Teksasin levytyksissä kuljettiin traditionaalisen hillbillyn ja rockabillyn polkuja, niin näissä linja on lähempänä Ella Mae Morsen jazzahtavaa big band kantria. Oikein makoisia nämäkin ovat ja ehkäpä sittenkin pirteimpiä ja tuoreimpia kuin kaikin puolin mainiosti soitetut hillbilly bop palat. Mainio levy, joka ei ehkä ole pakollinen hankinta, mutta kelpo ostos perinteisen linjan suosijoille.

Annitan kotisivu

Arvostelu: ***

Tämä oli vuoden positiivisempia yllätyksiä. Nick on muutamassa vuodessa onnistunut kehittymään huimasti. Curranin debyytti kolmen vuoden takaan oli kelpo levy, mutta nyt tyyli on hiotunut entistä omaperäisemmäksi. Curranin musiikin perusta on 40/50-lukujen vaihteen pienten r&b yhtyeiden soundissa mutta uudessa levyssä vaikutteita on imetty laajemmalti. 50-luvun mustan rock'n'rollin vaikutus ala Little Richard kuuluu nyt entistä selvempänä. Jimmy Vaughanin mukanaolo kahdella biisillä ja muutto Austiniin kielivät myös jonkin asteisesta lähestymisestä valkoista mainstream rhythm'n'bluesia, mutta Curranin soundit ovat kuitenkin edelleen hyvin perinnetietoista. Tästä kertoo myös se, että vaikka uusi levy-yhtiö onkin suurempi, niin levytys on tehty edelleen Billy Hortonin johdolla Fort Worthin studiolla. Curranin ääni on todella poikkeuksellisen vahva ja eikä hän huono kitaristikaan ole. Näin ollen koko levy todella rokkaa bluesin eri sävyin. Loistavasta valikoimasta esiinnousevat mm. shoutermainen nimikkkobiisi ja aivan erinomainen versio Hank Williamsin "Cold cold heartista". Pakollinen hankinta.

Kotisivu

Arvostelu: ****

Jos pidät BR549:stä, niin varmasti pidät TTS:sta. TTS ei mitenkään kopioi BR549:aa, vaan bändeillä lienee aivan yhtä pitkä historia ja kyseinen levy taitaa olla jo neljäs TTSn kiekko. Aikaisempiin olen tutustunut vaan bändin erinomaisten nettisivujen kautta, joissa tarjolla on ladattaviksi kokonaisia biisejä. Linja on yksinkertaistettuna rockabilly ja swing maustein höystettyä honky tonk poljentoa. Juuri swingahtavat tai jivehtavat vaikutteet erottavat TTS:in BR549:sta. Nyt 11 biisistä neljä on selvemmin rockabillya tai rock'n'rollia kuin kantria. Mukaan on valittu myös omat vahvat ja tuoreet sovitukset muutamasta vanhasta kuluneesta klassikosta kuten Elvarin "Marie's the name (of his latest flame)" tai Bo Diddleyn "Diddly daddy". Mielenkiintoinen on myös tulkinta "Little Pig"istä, josta Polecatsin 1980-luvun alun versio on itselleni edelleen se klassikko. Rokkaavien kappaleiden rinnalla on monipuolinen kattaus honky tonk kantria erilaisin maustein. "The Hammer" biisissä soivat jopa banjo ja mandoliini ohjaten kohti bluegrassia tai ehkä sittenkin vielä kauemmas juurille aina jonnekin irlantilaiseen kansanmusiikkiin asti. Hyvin tyylitietoisesti tehtyä ja soitettua musiikkia, jonka kruunaa aivan loistavat soundit. Ainoa suuri miinus on viimeinen biisi, jossa sorrutaan periamerikkalaiseen jeesusteluun ja nostetaan esille jopa 11. syyskuuta. No onhan pojat Teksasista ja minkä teksasilainen luonteelleen voi, mutta silti. Kaikesta huolimatta vuoden parhaimpia kantrilevyjä.

Kotisivu

Arvostelu: ***½

Martin edellisestä pitkäkiekosta (Snake ranch) on vierähtänyt jo nelisen vuotta ja minikiekko Feudin' and Fightin'istakin jo vähäsen aikaa. Minikiekko avasi Martin musiikkia kohti aidosti vanhanaikaista bigband kantria ja tulos oli kaikin puolin onnistunut ja tuore. Uudella levyllä jatketaan kuitenkin siitä, mihin neljä vuotta sitten jäätiin. No ehkäpä bigband kantria ei sittenkään olisi liiallisuuksiin asti jaksanut kuunnella. Levyn kansi mustine nahkoineen, stiletteineen ja tummanpuhuvine ilmeineen antaisi odottaa entistä rokkaavampaa tuotetta ja jotain lupauksesta toteutuukin. Erityisesti viisi Nick Curranin johtaman Teksasin allstar-bändin kanssa tehtyä siivua edustavat uutta rokkaavampaa Martia. Esiin nousee Curranin kanssa duettona vedetty jopa soulahtava "I changed my mind Jack", jossa kaksi suurta laulajaa kohtaavat. Loput biisit on sitten tehty kotoisasti Barnshakersien kanssa ja kevyemmin (ei siis huonommin) soitettuun materiaaliin mahtuu Patsy Clinelle velkaa olevia honky tonk ralleja (Whole lotta lonesome), western swing vaikutteisia menoralleja vähän edellisen levyn tyyliin (I've got that lovin' bug itch), kunnon rockabillyä (Voodoo voodoo) ja yksi popahtava twang (Fallin'). Loistava sekoitus siis erilaisia aineksia, jotka Martin muhkea ääni taikoo yhteen. Kannattaa hankkia.

Kotisivu

Arvostelu: ***½

Kymppituumaisissa levyissä on tiettyä charmia. Goofinin ulospistämä kokoelma ruotsalaisen Knock-Out Gregin eri levyiltä on visuaalisesti houkuttelevan komea tuote, joka ei kuitenkaan kaikin puolin täytä laatuvaatimuksia: kannen liimaukset ovat todella heikot ja toiseksi levy ei ole aito kymppituumainen vaan sitä on täydennetty syystä tai toisesta singlellä, joka on sisällytetty juoksevaan biisilistaankiin. Laatu lähtee pienistä asioista. Musiikki on kuitenkin pääasia ja se on tässä tapauksessa vankkaa rytmi bluusia. Knock-Out Gregiä on aika paljon kehuskeltu, joten odotukset olivat aika korkealle, ja sitä suurempi oli pettymys, kun sisällön keskinkertaisuus paljastui. Kyllä yhtye osaa soittaa, mutta ei tämä minusta kovin omaperäiseltä kuulosta. Sama on kuultu jo monta kertaa aiemminkin. Livenä asia on varmasti toinen ja mieluusti yhtyeen näkisin.

Kotisivu

Arvostelu: **½

Löysin HCC runsas vuosi sitten ja innostus oli niin suuri, että olen sen jälkeen kerännyt talteen pari muutakin trion levyä. Trion ydinryhmän on alusta lähtien muodostanut Whit Smith kitara ja laulu ja Elena Fremerman viulu ja laulu kun basson nakuttajan rooli on vaihdellut: vanhimmalla basistina on billypiireistäkin tuttu Billy Horton ja kahdella uudemmalla Jake Erwin. HCC ei ehkä ole rock niin kuin kokoonpanosta voi päätellä mutta on varmasti hot. Yhtyeen linja on iloinen sekoitus Bob Willsiä ja Django Reinhardia, western swingiä ja hot jazzia; musiikin juuret makaavatkin vahvasti 1920-30-40-lukujen musiikissa. Dave Stuckeyn tuottama Tall Tales on selvästi kallellaan western swingiin ja itse luen tämän yhdessä Smith's Ranch Boysien ja Dave Stuckeyn oman levyn kanssa yhdeksi parhaammaksi moderniksi western swing levyksi. Mukana on niin nopeita kuin hitaampia paloja, viulun vinkutusta ja djangolle uskollista kitaran pikkausta. Nopeat rallit "I can't tame wild women" ja "Red hot mama" sekä Pee Wee Kingiltä lainattu viehko "Bonabarte's retreat" miellyttävät itseäni eniten. Ghost Train on se levy, johon ensin tutustuin. Tässä HCC on onnistunut jo sulattamaan musiikkinsa eri ainekset hyvin omannäköiseksi sopaksi. Tämä on musiikillisesti varsin huikea levy. Soittajat hallitsevat todella instrumenttinsa mutta samalla ovat äärimmäisen perinnetietoisia kopioimatta suoraan mitään. Suurin osa biiseistä on myös omia ja monet todellisia helmiä. Musiikki vaihtelee soljuvasti tyylistä toiseen: djangomainen nimensä mukaisesti unenomainen "Sleep", laiskasti palmurantoja kohti soljuva "Paradise with you", kunnon western viuluralli "Cherokee shuffle", Bob Willsilta tuttu mutta varhempaa juurta oleva western gospel "Pray for the lights to go out" ja western versio Aerosmithin "Chip away the stone"sta osoittavat linjan monipuolisuutta. Sofistikoitunut tyylitaju leimaa koko tuotetta. Uusin Continental Stomp on live ja niin kuin aina vaikka live-levy olisi kuinka hyvä ei se korvaa keikalla läsnäolemista eikä myöskään hyvää studiolevyä. Ihan ok tämäkin on ja HCCn monipuolisuus ja energisyys tulee sopivasti esiin. Mukana on djangomaista irrottelua "Ding dong doo" ja "Chinatown", klassista western swingiä Spade Cooleyltä lainatun "Crazy cause I love you"n merkeissä, klassikkoja kuten "Pennies from heaven" ja raju instrumentaaliversio bluegrassklassikosta "Orange blossom special", jonka Johnny Cash teki kuuluisaksi 1960-luvulla. Yhtyeeseen tutustuminen kannattaa aloittaa kuitenkin aikaisemmilta studiolevyiltä. Kaikin puolin tyylitietoinen ja -tajuinen yhtye. Tästä pieni mutta loistava esimerkki on HCC hyviltä kotisivuilta löytyvät vanhan tyyliset nuottivihkokannet jokaiseen Ghost Trainin kappaleeseen. Jos varhaisempi jazzahtava kuuma musiikki tai western swing kiinnostaa, HCC on ehdoton valinta. Suosittelen lämpimästi ennakkoluulottomille; tarjolla on ainakin hieno aikamatka syvälle amerikkalaiseen juurimusiikkiin ja samalla hyvä osoitus, että perinne elää edelleen.

Kotisivu

Arvostelu: ****