VUODEN 2004 TOP 10 (+1)

BR549 on kuulunut jo kauan suosikkeihini, siksi tätä levyä voikin kuunnella jonkinlaisella ylpeydellä. Yhtye siirtyi pari vuotta sitten isolle levy-yhtiölle, joka alkoi muokata yhtyeestä siivompaa ja siveämpää laajoille main stream -kantrimarkkinoille sopivaksi. Tuloksena oli kuitenkin vain yksi levy (This is) , joka sekin oli vielä ihan kelvollinen. BR549 jätti kuitenkin taakseen isot ympyrät ja imagokonsultit ja palasi perinteiseen honky tonkiinsa ja silottelemattomaan imagoonsa. Paluu ei kuitenkaan ollut ihan helppo ja kaksi alkuperäistä jäsentä jätti yhtyeen. Tilalle on kuitenkin löydetty oivat täydennykset pystybassoon ja kitaraan. Basistihan näyttää ihan rockabillyltä! Ja se musiikki. Ei BR549 ole palanut varsinaisesti vanhaan vaan uudistunut perinteisen linjansa pohjalta. Uutta on jo, että kaikki biisit ovat omia. Poissa ovat oivat lainabiisit (mm. Moon Mullicanilta) mutta nyt linja on entistä orginellimpi. Musiikki on perinteistä menevää honky tonk kantria rockabilly maustein. BR549 ei pyri mihinkään vintage-soundeihin vaan täyteläiseen poljentoon perinteisin soittimin ja tyylein. Verrattuna aikaisempiin sointi on selvästi jykevöitynyt ja soitto silottelemattomampaa. Muutamana poimintona voisi mainita hienon basson läpsytyksellä etenevän junabiisin "No Train to Memphis", joka palaa vanhaan junateemaan toteamalla, ettei koko kaupunkiin pääse enää junalla, bluessahtava duetto "Run a Mile" ja hieno perus honky tonk-ralli kotiin paluusta kapakka illan jälkeen "When I Come Home". Yksi parhaista viime vuoden levyistä jos ei paras. BR549llä on myös poliittinen piilosanomansa niin kuin lauluun No Friend of Mine säkeistö 'There's a man in D.C. and he speaks for me/ But all he cares about is his Texas tea' paljastaa.

Kotisivu

Vaihdettuaan muutama vuosi sitten Surfdogille Setzer on osannut tuotteistaa itsensä; erilaisia CD:itä ja DVD:itä on tullut markkinoilla kasapäin, vaikka varsinaisia studiolevyjä on syntynyt vain kolme: kaksi trio levyä ja orkesterin joululevy. Ei näissä live-levyissäkään mitään vikaa ole varsinkaan, kun tämä tupla-CD tuo esille Setzerin orkesterista uusia puolia verrattuna studiolevyihin, jotka ovat olleet hyviä mutta ehkä liiankin viimeisen päälle hiottuja. Live-aktissa on kuitenkin särmää ja orkesteri todella rokkaa ja rollaa. Ei ole lainkaan helppoa valjastaa 17-8 hengen orkesteria, jonka soitto vaatii tarkat sovitukset, todella rokkaamaan. Ensimmäistä levyä ja toista levyä vertailtaessa huomaa, että kehitys vaati Setzeriltäkin vuosia. Esiintymisien päivämääriä ei paljasteta, mutta ensimmäinen levy on orkesterin alkuajoilta ja välillä vauhtia on enemmän kuin tarvitsisi. Jälkimmäinen taas on uran vakiintuneemmalta ajalta "Dirty Boogie", "Vavoom" ja joulu-levyjen ajoilta. Huomaa hyvin, miten idea orkesterin soundista ja tyylistä on kehittynyt ja vakiintunut. Tuloksena on hyvin tasapainoinen soundi, jossa Setzeri kitaroineen hääri kapellimestarina mutta ei riistä koko roolia muilta loistavilta muusikoilta. Ainoa miinus on biisivalikoiman kuluneisuus. Vanhat Stray Cats biisit ovat kovassa kulutuksessa ja päälle on vielä tutun tuttuja klassikoita. Uusia todellisia klassikoita on vähän. Tällaisia ovat kuitenkin ainakin todella iskevät klassisista aineksista kootut "Jumpin' East of Java" ja "Dirty Boogie". Olisi orkesteri hauska nähdä mutta taitaa olla turha odottaa sen Euroopan kiertuetta.

Kotisivu

Yleensä kauan unohduksissa olleiden 50-luvun suuruuksien uudet levyt eivät ole kovinkaan ikimuistoisia, mutta usein kysymys on paljolti myös keskinkertaisesta tuottamisesta, biisivalikoimasta ja bändistä. Jimmy Lee Fautheree ura ulottuu aina 50-luvun alkupuolella, jolloin ura urkeni ensin sooloartistina ja sitten yhdessä Johnny Mathisin kanssa Jimmy & Johnny duona vuodesta 1954. Jimmyn laulukumppani vaihtui vuosien kuluessa Mathisista Wayne Walkeriin ja omaan veljeen Lynn Fauthereehin. Bear Family on julkaissut Jimmy & Johnny tuotannon "If You Don't Somebody Else Will" CD:llä. Suurin osa kappaleista oli puhdasta kantria mutta, kun duo rokkasi, tuloksena oli liuta todellisia herkkupaloja ja pikkuklassikkoja: "Love Me", "Sweet Love on My Mind" ja "I Can't Find the Doorknob". Bear Familyn kokoelman ostin vasta tämän levyn jälkeen, mikä kertoo, kuinka paljon vakuutuin ja ihastuin kuulemaani. Uuden levyn onnistuminen on paljon Deken ja bändin ansiota mutta toki Jimmyn hyvällä äänellä ja kitaroinilla sekä luultavammin Deken kanssa yhteisymmärryksessä tehdyllä biisivalikoimalla on sijansa. Tämä on selvästi molempien levy. Biisivalikoimassa on vältetty pahimmat karikot. Mukana vain kolme Jimmy Leen aiemmin levyttämää kappaletta, joista yksi on aivan uran alkuvaiheilta ja toinen 60-luvulta. Mukana on vanhoja lainabiisejä kuten Web Pricen "Hayride Boogie" (jonka Price levytti myöhemmin Decalle nimellä "Teenage Boogie") ja Jimmy Leen idolille Merle Travisille omistettuja ja tämän tyylillä soitettuja kappaleita. Ja Deken tätä levyä varten säveltämä vastaus vanhaan "I Can't Find the Doorknob" biisin "I Found the Doorknob". Tuloksena on rehellinen (ja 50-lukuinen) sekoitus rockabillyä ja honky tonkia aitoon Jimmy & Johnny henkeen mitään kuitenkaan kopioimatta. Hieno levy, jonka saa Goofinilta vinyylinä ja jos haluaa niin Ecco-Fonicilta CD-formaatissa. Jatkoa ei ole enää myöskään odotettavissa, koska pian Euroopan turneensa jälkeen Jimmy Lee menehtyi viime vuoden kesällä.

Kotisivu

Flea Bops on pitkän linjan yhtye, jonka muutaman vuoden takaisesta ensilevystä kohistiin Amerikan rockabilly-piireissä. Se jäi silloin hankkimatta mutta tämän toisen hankin tuoreeltaan. Tällä kertaa kehut eivät ole olleet mielestäni tuulesta temmattuja. Flea Bops on yksi parhaimpia viime aikoina kuulemistani traditionaalisista rockabilly-bändeistä. Soitto on tyylikkään pelkistettyä 50-luvun esikuvien mukaan, mutta siitä huolimatta Flea Bops ei pelkästään apinoi esikuviaan, vaan he ovat pystyneet loihtimaan aidon ja omaperäisen 50-lukulaisen luennan r ockabillistä. No muutaman tutun biisin kuten Johnny Powersin "Long Blonde Hair" tai Carl Perkinsin "I'm sorry I'm not sorry" kaluaminen on turhaa eikä tuo noihin paloihin lisäarvoa. Viime aikoina suosituksi tullut Cash-tyylin matkiminen ei sekään jaksa innostaa. Mutta loput biisit ovatkin iloista ja reipasta rockabilliä aidolla 50-lukulaisella asenteella. Tätä on kiva kuunnella.

Kotisivu

Gin Palace Jesters on uusi tuttavuus Chicagosta. Linjana on neo-tradionalistinen honky tonk ja hillbilly eli GPJ kuuluu samaan ryhmään Wayne Hancockin, Startlight Rhythm Boysien ja muiden vastaavien kanssa. Sopiva luettelo neo-tradiotinalisteista löytyykin bändin kotisivuilta. GPJ on positiivinen yllätys. Vaikkei levystä ehkä ihan klassikoksi ole, saa sen rento sointi suun väkisinkin hymyyn. Niin kuin muutkin vastaavat yhtyeet niin tässäkin liikutaan hillbillyn ja rockabillyn raja-alueilla ja välillä vauhtia lisätään kun taas seuraavassa palataan kaunisiin honky tonk melodioihin. GPJ soittaa kuitenkin toisin kuin monet muut pilke silmäkulmassa ja itseironiaa välttämättä. Sanoitukset ja välillä sounditkin hyödyntävät stereotyyppisiä lähtökohtia äärimmäisyyksiin koskaan kuitenkaan sortumatta parodiaan ja menettämättä uskottavuutta. Hyvä esimerkki bändin tarinoista on tyypillinen tragedia tyhjään kotiin palavasta miehestä, joka tunnistaa, miten tyynyliinasta löytyvä hiusrasva ei olekaan hänen omaa merkkiään! Ja honky tonkeissa tietenkin lievitetään naisten aiheuttamaa tuskaa ja rekallakin ajetaan. Bändin soljuva ja harmoninen soundi on itsekin kuin stereotypia 50-luvun kantrista olematta oikeastaan lainkaan kopio mistään. GPJ onkin yleistyksissään enemmän orginelli kuin moni muu sitä suoraan tavoitteleva. Jihaa - bändi on tulossa Suomeen kesällä, joten kaikki pikku lehmipojat katsomaan.

Kotisivu

Hal Peters ura on pitkä mutta levyjä on tullut harvakseltaan noin viiden vuoden välein. Uutukainen on 20-vuotisen levytysuran viides pitkäsoitto. Ensimmäinen "Snatch It and Grab It" (Moondogs, 1985) on mielestäni suomalaisen rockabillyn todellinen (aliarvostettu) klassikko, joka oli yhtä aikaa aikaansa edellä ja jäljessä ollut hengen tuote. Noina neobillyn kulta-aikoina harva uskalsi ja osasi tehdä niin autenttista rockabillyä kun Hal Peters. Yhtye on vuosien saatossa kasvanut triosta ja nelihenkiseksi ja vuosikymmen sitten kuusimiehiseksi orkesteriksi. Peruskokoonpano (Hal Peters, Eino Rastas ja Timo Uimonen) on kuitenkin ollut mukana alusta saakka. Edellisellä levyllä "Country Boogie Rhythm" (Goofin, 1998) linja oli reivattu voimakkaasti kohti western swingiä, mutta uudella otetaan askeleita takaisin niin rockabillyn kuin 50-luvun suuntaan. Ei, ei tämä ole raju rokkilevy vaan hämmästyttävällä autenttisuudella ja suurella sydämellä tehtyä rockabilly ja western swing maustein höystettyä ehtaata lännen musiikkia niin kuin otsikkokin kertoo. Tai paremminkin sanottuna hillbilly bopia. Kitaran rinnalla stilikka ja fiddle saavat sopivasti soolotilaa. Omia biisejä on paljon niin kuin aina ja lainat taidolla poimittuja mm. Jerry Reediltä, George Jonesilta, Hank Thompsoninlta ja Curtis Gordonilta. Nimet puhukoon puolestaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on Jerry Reedin Capitol -kauden suosio: eri versioita ovat tehneet viime vuosina ainakin) Paladins (You Make It, They Take It), Cave Catt Sammy (You Money Makes You Purty), Big Sandy (When I Found You) ja nyt Hal Peters (Mister Whiz). Jerry Reedin Capitol-kaudelta oleva "Rockin' in Bagdad" odottaa kuitenkin vielä tekijäänsä! Kokonaisuus on monipuolinen kattaus erilaisia biisejä ja erilaisia vaikutteita aitoon Hal Peters-muottiin puettuna. Ainoastaan rockabilly-legendan Hayden Thompsonin kanssa tehdyt kaksi biisiä eivät oikein istu joukkoon mutta mitäs tuosta. Tyylikäs tuote kansia myöten ja ei jaksa kun ihmetellä, miten hyvin suomalaisetkin voivat sisäistää 40-50-lukujen amerikkalaisen (valkoisen) musiikin ja yhdistellä sen pohjalta jotain uutta ja perinteistä. Vielä kun saisi Hal Petersin yhtyeineen useammin tien päälle. On jo vuosia kun olen yhtyeen livenä nähnyt, harmi.

Kotisivu

Moon Mullican oli Jerry Lee Lewis'in yksiä suurimpia idoleita ja sen kyllä kuulee tällä Acen kokoelmalla, joka kattaa Moon Mullicanin King-kauden loppupuolen levytyksiä vuosilta 1951-56. Mullican kirjoittautui Kingille jo 1946, mutta hänen uransa ulottuu aina 1930-luvun alkupuolelle. Mullican soitti 30-luvulta useassa western swing bändissä, joista kuuluisin oli texasilaisen Cliff Brunerin johtama yhtye, mutta vasta Kingin pomo Syd Nathan tarjosi hänelle mahdollisuuden levyttää omissa nimissä. Tuloksena oli vakaa ja menestyksekäs vuosikymmen, joka katkesi rokin nousuun mutta myös Mullicanin henkilökohtaisiin ongelmiin viinan kanssa. Mullicanin viimeiseksi levytyksiksi Kingille jäivät Boyd Bennetin yhtyeen (sekin entinen western swing bändi) kanssa tehdyt neljä rokkia, joista paras on varmasti "Seven Nights to Rock". Viisikymppinen viinan menevä ylipainoinen Mullican osasi kyllä omalla tavallaan rokata olihan hän yhdistellyt mustaa ja valkoista musiikkia koko uransa, mutta imago ei enää kantanut nuorekkaalle 50-luvulle ja Mullican rokkasi paljolti niin kuin oli rokannut jo 40-luvulla. Valtaosa tämän kokoelman kappaleista on kuitenkin soljuvaa honky tonkia. Mullican sai 50-luvulla kiinnityksen Grand Ole Opryn, joten boogiet jäivät vähemmälle. Mukana on kuitenkin tanakka versio Roy Brownin "Grandpa Stole My Baby"sta. Mielenkiintoista kyllä monissa sessioissa tuottajana toimi Henry Glover, Lucky Millinderin orkesterin mustan trumpetisti, joten kyllä Mullican oli aito musiikilliset rajat ylittävä pioneeri. Tämä on aivan loistava lisä Acen aikaisemmille korkeatasoisille Kingin hillbilly ja rockabilly arkistoja penkoville julkaisuille.

Kotisivu

Paladins on (tosi) vanhoja suosikkejani, jonka edellisiä levyjä olen kehuskellut näilläkin sivuilla. Sitten edellisen levyn on yhtyeen linja hieman tanakoitunut tai paremminkin kantrahtavat vaikutteet ovat taas jääneet taka-alalla. Tarjolla on mukava sekoitus erilaisia tyylejä: kitarainstrumentaaleja esittelemässä Dave Gonzalesin taitoja, raakaa rockabillyä, bluessahtavampaa roketti rollia ja kaupan päälle mukana hitusen 60-lukua, bakersfield kantria, soulia ja vaikka mitä. Koko levyn yllä leijuu garage-rokin henki, joka tekee tästä juuri niin mainion ja rehellisen oloisen rokkilevyn. Kaikki biisit ovat bändin jäsenten omia sävellyksiä. Eli kansia lukuunottamatta loistopakkaus ja pakkohankinta tosi rokkareille.

Kotisivu

Southern Culture on the Skids on pitkänlinjan bändi, jonka historia ulottuu aina 1980-luvulle, mutta itse tutustuin yhtyeen hengentuotteisiin vasta nyt. Syynä lienee ollut puritaanisuuteni sillä SCOTS liikkuu usean tyylin risteyskohdassa eikä sitä voi oikein lokeroida mihinkään. Varsinainen rasvabändi SCOTS ei ole mutta retrobändi kaikin puolin. Tyyli on aikalainen voodoo-keitos garage rokkia, surffia, 50-luvun roketti rollia, soulia ja jopa kantria. Yhtye tuo mieleeni monin tavoin Reverend Horton Heatin ei vain siksi, että SCOTSin päävelhokin kutsuu itseään saarnaajaksi, vaan yhtyeitä yhdistää samankaltainen (sairas) huumorintaju, itseironia ja kyky yhdistellä ennakkoluulottomasti erilaisia aineksia. SCOTS ei kuitenkaan ole RHHn kopio vaan soundimaailmaa hallitsee surfahtavammat sävyt mutta kyllä SCOTS perusrokkikomppinsa osaa. Levyn tarttuvimpia säveliä ovat surfrokettirolli kesäpäivästä ja oluenjuonnista "Doublewide", naisbasistin vetämä viehkosti laahaava tunnelataus "Fire of Love" ja kevyesti soulahtava perusrokkimättö "Mojo Box". Hieno levy ennakkoluulottomille.

Kotisivu

20-vuotisen taipaleensa kunniaksi Whistle Bait on julkaissut 10 biisin vinyylin, jonka tyylikäs havaiji-henkinen kansi suorastaan pakottaa levyn hankkimiseen. Whistle Bait on suomalaisessa alan musiikissa jo jonkinlainen instituutio ja onneksi viime aikoina keikat ovat suuntautuneet myös Suomen ulkopuolelle. Kyllähän tätä kelpaa muillekin tarjota eikä kyllä samanlaiselle konseptilla toimivia bändejä tule muualta edes mieleen. Uutukaisen tunnelma on niin rento ja svengaava kuin se voi olla helteisenä päivänä hiekkabeachilla kylmien oluiden ja vähäpukeisten neitokaisten kanssa havaijji-paitojen liehuessa ja kaisla-hameiden kahistessa. Whistle Bait yhdistelee taidolla 50- ja 60-lukujen vaikutteita surfaten kevyestä beatistä rajuun rokkiin. Kappaleet ovat kulunutta ja keikkaversiota kesympää "Justinea" lukuunottamatta erinomaisia valintoja ja kerrankin todellisena livebändinä tunnettu Whistle Bait on saanut vangittua myös vinyylille lavamagiansa.

Kotisivu

Tässä on valintani vuoden kokoelmaksi. Levy sisältää kaiken kaikkiaan 24 loistavaa biisiä Modern levy-yhtiön arkistoista. Hollywoodissa vaikuttanut Modern oli yksi merkittävämpiä riippumattomia levy-yhtiöitä, jotka olivat toisen maailmansodan jälkeisen rytmimusiikin nousun takana. Modern hallitsi erityisesti länsirannikon mustaa sceneä, mutta kyllä yhtiöllä oli omat hillbilly/western swing sarjansa, joista saatiin nauttia edellisvuoden parhaalla kokoelmalla (Swingbillies. Hillbily and western swing on Modern/Colonial/Flair 1947-52, (Ace)). Ace on aiemminkin hyödyntänyt Modernin arkistoja mm. Oscar McLollie & Honey Jumpersin ja Gene Philipsin loistavilla CDllä Acen 10" sarjassa. Modernin jonkinlaisena housebändinä toiminut Philipsin orkesteri esittäytyy tälläkin kokoelmalla mutta kaikki esitykset ovat kuitenkin uusia löytöjä ja mukana on liuta ennen julkaisemattomia biisejä vaikka sitä ei äänitysten tasosta huomaa. Acen uudelleenjulkaisupolitiikka on valita parhaat mahdolliset biisit uudelleenjulkaistavaksi eikä kattaa kaikkia mahdollisia versioita. Tunnetuimpia artisteja ovat Helen Humes, Jimmy Witherspoon ja Ali Bardu, joka johti aikoinaan legendaarista Chick Webbin swingbändiä ja oli myöhemmin yhteistyössä Johnny Otisin kanssa. Kaikki artistit ovat kuitenkin laatukamaa. Variaatiota löytyy lauluyhtye gospelista lounge bluesin kautta bebopahtaviin menopaloihin. Länsirannikolla oli oma Keski-Lännestä ja Idän suurkaupungeista eroava tyylinsä, joka oli ehkä pehmeämpi mutta samalla myös svengaavampi ja jazzahtavampi ja siten sopivampi yökerhoihin. Kun vielä kokoelman äänentoistoon, ulkoasuun ja tietopuoleen on panostettu, on tulos kaikin puolin nautittava.

Kotisivu