VUODEN 2005 levyjä

Piditkö Smith's Ranch Boysistä tai Dave Stuckeyn Rhythm Gangistä? Jos pidit, Lucky Stars on varma valinta. Kaliforniasta - niin kuin muuten kaksi edellä mainittua yhtyettäkin - ponnahtava Lucky Stars perustaa musiikkinsa vanhaan western swingiin ja hillbillyyn. Yhtyeellä on suora yhteyskin edellisiin, kun Dave Stuckey paukuttelee rumpuja nykyisin Lucky Starsissa. Muita tuttuja ovat entinen Big Sandyn basisti Wally Hersom ja tietenkin steel kitaristi Jeremy Wakefield, joka on yhtyeen perustajajäseniä. Yhtyeen historia ulottuu ainakin vuosikymmenen taakse ja kyseessä on jo toinen pitkä soitto. Sitä en ole onnistunut hankkimaan mutta 90-luvun puolelta oleva EP osoittaa linjan pysyneen samana. Lucky Starsin erikoisuus on hieman vanhahtavasti novelty henkiset sanoitukset mutta ei kaikissa kappaleissa sentään vitsailla. Lucky Starsin western swingissä paino on usein ensimmäisessä ja swing jää useimmissa biiseissä taustalla mutta soitto on kevyesti eteenpäin soljuvaa ja soittamisen ilo on käsin kosketeltavaa. Toisaalta esimerkiksi The Rundown Daddy Blues irrottaa yhtyeen swingin menoon parhaimmillaan. Upeasti soitettua musiikki, jossa eri instrumentit saavan vuorollaan soolotilansa. Heikoin kohta lienee yhtyeen keulakuvan ja kappaleiden tekijän Sage Guytonin laulu, josta puuttuu jonkin verran persoonallisuutta ja särmää. Toisaalta täytyy myöntää Lucky Starsin linja on täysin heidän omansa eikä suoraan tuo mieleen suoria esikuvia 30-40-50-luvuilta. Ihan yhtä ehdoton hankinta ei Lucky Starsin uusin ole kuin kaksi edellä mainitun yhtyeen levyt, mutta kaikille western swingin ystäville ainakin pakollinen hankinta ja muillekin lämpimästi suositeltava.

Arvostelu: ***1/2

Kotisivu

Tämä on ehkäpä varteenotettavin ehdokas vuoden levyksi. Edellinen (tai edelliset) TTS levy oli hyvä mutta tämä on täysosuma. Bändi rokkaa vielä enemmän kuin ennen ja yhteys kantriin säilyy usein ainoastaan TTSn viehtymyksen Texasin vanhoihin tanssihalleihin kautta (ks. www.honkytonktx.com). Niissä on viimeisen vuosisadan sulatettu yhteen erilaisia musiikin lajeja vanhalta mantereelta, jatsia, meksikaanoa ja luotu aitoa amerikkalaista musiikkia. Teksasin tanssihalleista kiinnostuneet voivat vierailla seuraavalla internetsivulla. Kuriositeettina voi mainita, että hallit perustuvat saksalaisiin seurojen taloihin. Mutta takaisin TTSin - bändin side Texasin symboleihin on enemmän romanttinen kuin musiikkia ohjaava. TTS on onnistunut luomaan onnistuneen ja tuoreen sekoituksen rock'n'rollista, rockabillystä ja honky tonk kantrista (joskin joku voisi sanoa myös hieman aikuismaisen). Tämä on 21. vuosisadan musiikkia - vahvaa, melodista ja rokkaavaa. Mukana on niin kuin aikaisemmillakin levyillä niin sovituksia klassikoista - pirteähkö (mutta sittenkin turha) versio Red Hotista, Whistle Baitinkin esittämä Secret Agent Man ja Ramonesin I wanna be sedated - ja omista sävellyksistä. Mieleenpainuvimpia ovat unenomaisesti keinuva Havanna Moon (joka on perua yhtyeen Kuuban vierailulta) ja erityisesti tilaisuuteen tarttumisen ja spontaaniuden tärkeydestä tarinoiva Vegas, jota ryydittää varsin viehko trumpetti. Aivan erinomainen yhtye, joka toivottavasti saadaan myös Suomeen asti.'

Arvostelu: ****

P.S. Kuunnelkaa ihmeessä TTSn kotisivuilta TTS radiosta bändin livelevyt kokonaisuudessaan. Menevää ja rokkaavaa menoa alusta loppuun.

Kotisivu

Little Jimmy Dickensin levy oli vuoden ehdottomasti paras uusintajulkaisu ja pääsi yllättämään minut varsin hyvin. Dickens on ollut aiemmin tuttu oikeastaan ainoastaan (I got) a hole in my pocket biisin kautta, joka on pyörinyt eri Columbia-rockabilly kokoelmissa. Mainio biisi mutta Dickens on kyllä tehnyt pitkän uransa aikana paljon muutakin, Bear Family on aikaisemmin julkaissut Dickensiltä kaksikin boksia mutta ei kenenkään artistin tuotantoon ala tutustua megalomanisen boksin kautta. Bear Family uusi sarja Gonna Shake This Shack Tonight avaa uusia mahdollisuuksia esitellä näitä muutoin ilman huomiota saaneita artisteja. Sarja keskittyy 50-luvun rokkaavaan hillbillyyn ennen ja vähän jälkeenkin Elviksen. Dickensin levyllä varhaisin biisi on vuodelta 1950 ja nuorin 1959. Tuossa ajassa tyylit jo muuttuivat ja niin Dickensin musiikkikin mutta perusvire säilyi samana - pääosin uptempo honk tonk paloja rockabillyn rajamailla hieman novelty henkisin sanoituksin. Osa varhaisista biiseistä on ihan puhdasta rockabillyä ja hyvä sellaista niin kuin jo 1953 levytetty versio Piano Redin Rockin' with redistä (tämä race listojen hitti alkuvuodesta 1951 tunnetaan paremmin nimellä She sure can rock me), toukokuulta 1954 oleva amerikkalaisen hampurilaisbaarin ruokalistaan sukeltava Blackeyed Joe's tai aivan erinomainen vitkutus Hey Worm (You Wanna Wiggle). 50-luvun puolivälissä Dickens bändi levytti myös tukun erinomaisia honky tonk instrumentaaleja joissa stilikka laulaa vetävästi. Levy on alusta loppuun aivan erinomainen ja varsin monipuolinen. Jos soittokertoja lasketaan, luulen, että omassa luettelossani Dickens oli kesän ja syksyn soitetuin levy. Dickens levy on ehdoton kaikille 50-luvun honky tonkin ja rockabillyn ystäville. Dickens ei ehkä rokannut kuin Elvis jo siitä syystä, että oli vuonna 1950 täyttänyt jo 30 vuotta eikä päässyt mukaan nuorison billybuumiin mutta omalla vastustamattomalla tavalla kuitenkin rokkasi ja viitoitti tietä uudelle rockabilly-polvelle, joka varsin suuresti aikoinaan arvosti ja ihaili Dickensiä. Dickens on vielä keskuudessamme ja äijän omat kotisivut tarjosivat tätä kirjoittaessa ainakin vielä keikkalistaa 85-vuotiaalle vaarille.

Arvostelu: ****



Kotisivu

Oikeaoppineiden puritaanien tulee tietenkin tuomita Setzerin uusi levy ja julistaa, miten kaikki alkuperäiset versiot ovat parempia eikä Setzer tuo mitään uutta Sun-klassikoihin. En ole kuitenkaan ihan samaa mieltä, vaikken näe suurta mieltä sellaisten klassikkojen kuten Red Hot, Blue Suede Shoes, Rockhouse, Mona Lisa tai Get Rhytm levyttämiseen eivätkä Setzerin versiot tuo niihin mitään uutta. Toisaalta osa klassikoista kuten Lonely Weekends tai Put Your Cat Clothes On saa oikein pirteän käsittelyn. Ja kun levyllä on kuitenkin peräti 23 biisiä mukaan mahtuu monia kunnon rokkibiisejä ja Setzeri antaa kyllä monelle vähemmän tunnetulle kappaleelle kuten Get It Off You Mind (orginaali Kenny Parchmannin), Flatfloot Sam (Tommy Blake), Rakin' and Scrapin' (Dean Beard) ja Stairway to Nowhere (Ernie Barton) jopa alkuperäistä paremman tulkinnan, jos sellaista vertausta on nyt edes järkeä tehdä. Kaiken kaikkiaan tämä hyvä rokkilevy, jossa Setzer on palanut pelkistettyyn trioon ilman turhia Stray Cats kopioita. Levyn ja Setzerin suurin ansio on kuitenkin rockabillyn ja nyt varsin traditionalisen ja juuria kunnioittavan sellaisen pitäminen laajemman yleisön tietoisuudessa. Se on tärkeää jo, jos alalle halutaan uutta väkeä. Tämä on erittäin hyvä autolevy, mutta totuuden nimissä ei tästä miksikään klassikoksi ole ja toivottavasti Setzer ei tee kakkosvoluumia jonkun toisen levy-yhtiön materiaalista niin kuin kansiteksteissä vihjailee.

Arvostelu: ***



Kotisivu

Joskus rahastus menee liiallisuuksiin, mutta ketä voi syyttää, kun itse lankeaa ostamaan tällaista kamaa. Setzerin edellinen joululevy oli oikein piristävä ja jouluinen. Se johdatteli kuitenkin Setzerin turhan syvälle joulumaailman dollarikoristeiden pauloihin, vaikka onkin tuonut mukanaan laajaa näkyvyyttä aina disney-filmejä myöten. Mutta liikaa on liikaa. Tämä levy ei ole lainkaan jouluinen - ei oikein millään kriteerillä. Ei riitä että hoetaan siellä sun täällä joulupukin nimeä. Kun jouluisuus menetetään jouluhokemat kuulostavat vain ja ainoastaan korneilta. Älkää ymmärtäkö väärin - kyllä Setzerin orkesteri on vireessä, mutta on vain aika hengetön ja steriili kokonaisilmeeltään. Sellaisten klassikkojen kuin White Christmas tai In the Mood uudelleen kaluaminen on jo sinänsä turhaa. Uusista paloista olisi ihan mukiinmeneviksi menopaloiksi, mutta toisilla sanoituksilla kuten jump-blues Santa Drives a Hot Rod tai rockabilly-swingit Hey Santa ja Cool Yule tai mitä pidät kertosäteestä "He'll come a flyin' down from outer space, and fill the stocking by the fireplace, so you'll have a Yule that's cool". Kannet ovat coolit mutta niiden takia tätä ei kannata ostaa. Pistänen ensi jouluksi levyn kiertoon jossen siihen vuoden kuluttua jostain syystä uusintakierroksella nyrjähdä.

Arvosana: **



Kotisivu

Onko Pep Torresista rock'n'rollin uudeksi pelastajaksi? Ainesta ja ruutia tästä losangelaisesta latinosta kyllä löytyy. Välillä liikutaan melkein pikku-rikumaisissa tunnelmissa (Live it up) ja sitten taas perinteisessä rockabillyssä (It Ain't Rocket Science) josta liikutaan sujuvasti doowoppiin (Ide-De-Deliro) ja päädytään neobillyrevityksen (Dang Me) kautta kauniiseen Elvis-tyyliseen rokkiballadiin (Since I Fell in Love With You). Kieli vaihtuu yhtä sujuvasti englannista espanjaksi. Espanjankielisiä biisejä, joita ei kuitenkaan, on veikeä kuunnella vaikkei niiden syvällistä viestiä ymmärrä. Suurin osa materiaalista on omaa, mutta ainakin Lombard Coffee Shop kuulosta aivan Little Jimmy Dickensin Blackeyed Joe's biisiltä. No tekevälle sattuu. Torresilla on hyvä ja monipuolinen ääni mutta koko yhtye osaa asiansa ja tukee Torresia hyvin vaikkei bändillä mitään erityistä nimiä ole annettukaan. Vahvaa rytmiryhmää täydentää sopivaa säröisyyttä tuova saksofoni. Monipuolinen rokkikattaus jota on vaikea vastustaa. Kyse on jo Torresin kolmannesta levystä mutta kahta aiempaa en ole kuullut on paha sanoa onko kehitystä tapahtunut mutta kyllä Torresin nimi kannattaa panna mieleen ja kerätä ainakin tämä CD pois kuljeksimista. Niin kuin Torres toteaa It ain't rockin science it is just rockabilly mutta niinhän sen juuri pitääkin olla.

Arvostelu: ***1/2



Kotisivu

Kun nykyrockabillyn jonkinlainen legenda Shaun Young astuu studioon Texasin juurimusiikin kerman kanssa (mm. Bobby & Billy Horton ja Leroy Biller), asettuvat odotukset levyn suhteen todella korkealle. Jotenkin Shaun Youngin uusin soolo ei kuitenkaan pysty kaikkia odotuksia täyttämään - levy ei lähde oikein täyteen lentoon - mutta älkää ymmärtäkö väärin - Wiggle Walk ei ole missään nimessä huono levy mutta kun odottaa vuosikymmenen parasta pläjäystä niin keskinkertaisempi tuotos on auttamattomasti pienoinen pettymys. Toisaalta musisointi on huippuluokkaa eikä biiseissä suurempaa valittamista ole. Buddy Holly on ilahduttavasti vaikutteiden lähde usealle biisillä: My Advice, When You're In Love, She's Got What I Want ja Don't Ask Me Why. Nämä ovat ehdottomasti levyn parasta antia - soinniltaan ilmaava, kevyttä ja iloista niin kuin Hollynkin musiikki. Mieleen jää myös sopivasti keinahteleva miehisen katutuijottelun kuvaus Wiggle Walk ja kelpo perusrockabillyt Move Around ja Mean Mean Mean. Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihan kelpo rokkilevy ja tällä kaartilla jo rutiini suoritus pesee 95 % nyky-bändien suorituksista, joten kyllä levy kannatta tsekata.

Arvostelu: ***



Kotisivu

Tämä 8-biisinen CD-EP sisältää yhden studiobiisin (pelihimoa luotaava Twenty-One) ja live-äänityksen Valtikan bileistä. Niin kuin aikaisemmat arviot osoittavat, pidän Barnshakersia suuressa arvossa ja bändi kuuluu ilman muuta alan parhaimpien joukkoon koko maailmassa, mistä osoituksena maailmalla barnien nauttima suosio ja arvostus. Barnshakersien keikkarutiini ja lavakarisma ovat kasvaneet viime vuosien myötä vakuuttavasti. Esimerkiksi Goofinin juhlakekkereissä High Noonin, Ray Collinsin Hot Clubin ja Marti Bromin joukossa Barnshakersin oma setti ei jäänyt varjoon vaan melkeinpä oli illan kohokohta. Barnit myös todella rokkaavat jalat alta livenä. Tämä pitkä johdatus vain siihen toteamukseen, että kyseinen live-levy antaa vain todella valjun häivähdyksen todellisesta keikasta. Yksi syy on tietenkin muutaman livebraavurin kuten Boppin in Roswellin puute mutta pääsyy on varsin surkea äänitys. Haajan ääni kuulu selvästi mutta muu jää aika puuroksi - basso nousee ihmeellisesti päälle peittäen kitaraa ja pianoa. Nopeat palat Knock Knock Rattle, Yeah! I'm Movin ja erityisesti Wiggle Like a Worm toimivat parhaiten. Huomionarvoista on tämän vuoden kiemurtelu teema: edellisen Haajan oman wiggle vonkauksen lisäksi edellä mainitut Shaun Youngin Wiggle Walk ja kaikkien wiggle biisien äiti Jimmy Dickensin Hey Worm (You wanna wiggle). Älkää ostako livelevyä vaan menkää kuuntelemaan Barnshakersia aina kuin voitte.

Arvostelu: **1/2



Kotisivu

Tämä on mielestäni toistaiseksi Martin paras levy. Levyllä on kaikki hienossa balanssissa - Martin loistava ääni on kaiken keskipisteenä, loistava ja tyylitajuinen bändi ja todella hyvä soundinen äänitys. Edellisten rokkaavimpien levyjen (Snake Ranch ja Wise to You) ja aidosti vanhahtavan western swing levyn (Feudin' and Fightin') jälkeen tällä kertaa tarjolla on varsin puhdas kantrilevy ja hillitysti rokkaavampaa materiaalia edustaa vain Ronnie Selfin Three Hearts Later. Bändi koostuu Teksasin soittajista Kevin Smithiä bassossa ja Buck Johnsonia rummuissa lukuun ottamatta muut ovat minulle tuntemattomia mutta asiansa hienosti osaavia. Bändin soundi on oikeastaan aika ajattoman puhdas vaikka onkin velkaa 50- ja 60-lukujen honky tonk shufflelle ala Ray Price ja kumppanit. Marti kuulostaa tulkinnoissaan persoonallisemmalta kuin koskaan ja esittelee uusia puolia tulkintataidoistaan ja hän irrottautuu kauas Patsy Clinen perinnöstä ja taakasta. Oikeastaan tällainen materiaali voisi myydä jo jonkin verran Yhdysvalloissa mutta tuskin Goofinin kaltaisen levy-yhtiön kautta, jolla ei ole selkeää maanlaajuista levityskanavaa. Marti on kuitenkin uskollisesti pysynyt Hakosen tallissa ja tietoisesti välttänyt uran luomista. Musiikki on hänelle enemmän rakkaus ja sen kyllä kuulee. Laulut liittyvät pääosin sydänsuruihin nimensä mukaan ja ovelasti perustuvat numeroihin - One Way Ticket to the Bluesista Thirteen Steps Away kappaleeseen. Tämän levyn ansio on sen ehjä ja rikkumaton kokonaisuus - tunnelma ja tulkinta - ja kaupan päälle vielä tyylikkäät kannet. Toivottavasti Marti jatkaa rokkaavamman materiaalinkin parissa mutta yksittäisenä levynä tämä on täysosuma, jota ei kannata ohittaa vaikka kantria pelkäisikin.

Arvosana: ****



Kotisivu

Jo toinen Deken koko pitkä hänen itsensä tuottamana omalla merkillä. Syystä tai toisesta Deke ei ole omia tuotoksiaan halunnut julkaista Ecco-Fonics merkin alla vaan valinnut sarkastisen Major Labelin. Niin tai näin on sääli, ettei Deke ole kuten esimerkiksi Big Sandy syystä tai toisesta päätynyt Hightonen jälkeen isommalle yhtiölle, jolla on myös maanlaajuiset levityskanavat. Musiikki ei ole kuitenkaan kärsinyt vaan Deken uusi levy on edelleen Tapaus. Onko kyseinen uutukainen nyt sitten Deken paras levy, on aika turha kysymys. Ostin jonkin aikaa sitten (siis tämän levyn jälkeen) itseltäni puuttuneen Deken kakkoslevyn ja olen siitä nauttinut yhtä paljon kuin tästäkin. Kaikille levyillä on hetkensä ja kaikki kannattaa hankkia mutta erojakin löytyy. Nyt on unohdettu legendavierailut ja, kun edellinen levy oli käytännössä kolme erillistä minialbumia, niin nyt laatu on tasaista saman bändin soittaessa läpi koko levyn. Ja mikä bändi: Four Charmsin Jimmy Sutton bassossa, Christopher Sprague rummuissa, Dave Berzansky steel ja Carl Sony Leyland pianossa. Yhtenäisyys on tervetullutta vaikka olenkin nauttinut vierailijoistakin. Deke julistaa etsineensä selkeitä mieleen sopukoihin jääviä melodioita. Ja omalla tavallaan Deke tässä on onnistunut. Levyn tunnelmat ankkuroituvat 50-luvun loppupuolen tunnelmiin valkoiseen doowoppin, Buddy Hollyyn, Ricky Nelsoniin, Burnetten veljeksiin ja hieman siirapoituvaan rokkiin mutta Deke lähestyy tätä rehellisemmän soundin kautta ja sekoittaen joukkoon vähän karumpia tarinoita kuten pettäjän häpeää kuvaava Mister Cheater ja hieman kantrahtava kertomus menneestä kauneudesta ja maineesta Good time gal. Kunnon rockabillyä toki löytyy kuten Someone used to love me ja Lookin' for money. Hieno levy jota ei kannata missata.

Arvosana: ****



Kotisivu

Koko levy steel-kitara instrumentaaleja? Kyllä ja hyvältä kuulostaa. Wakefield on noussut viime vuosien saatossa pedal steelin todelliseksi kuninkaaksi soittamalla lähes kaikilla mahdollisilla neotraditionalistisilla kantri ja western swing levyillä (esimerkiksi Wayne Hancock, Smith's Ranch Boys ja miehen oma Lucky Stars). Soolomateriaali eroaa kuitenkin noista kaikista. Tämä on parhaiten kuvailtavissa kantrijatsiksi, joka on vahvasti velkaa 50-luvun superduolle Speedy West & Jimmy Bryant, mutta näiden innovatiivista atomiajan räiskyntää ei kuitenkaan suoraan pyritä apinoimaan. Asiaan vihkiytymättömille voisi linjaa kuvata pienen yhtyeen vahvasti bebop-vaikutteiseksi jammailuksi, jota kuitenkin soitetaan kantrisoittimin. Ei tämä suuren yleisön musiikkia ole mutta on kuitenkin yllättävän viihdyttävää, monipuolista ja taidokasta. Wakefiel on kerännyt taustalla joukon alan taitureita kuten Carl Sony Leyland piano/urut jä T,K. Smith ja Whit Smith kitarassa. Ostin levyn ladattavana mp3sena suoraan Deke Dickersonin kotisivuilta ja pakettiin kuului ainoastaan päälikansi, joten tarkemmat muusikkotiedot jäävät puuttumaan. Tällainen musiikki sopii myös loistavasti taustamusiikiksi mutta ei tällaista taidonnäytettä yksin hissimusiikiksi kannata unohtaa. Ennakkoluulottomille suositeltava ja kaikille kantrijatsin ystäville pakollinen.

Arvosana: ***1/2



Kotisivu

Boyd Bennettiä ei ehkä voi lukea rock'n'rollin raskaaseen sarjaan, mutta oman panoksensa rokin kehitykseen hän jätti ja pääosin edelleen nautittavassa muodossa vaikka jotkin herran tuotoksista eivät ole ihan aikaa kestäneet. Bennettin suurin hitti ja yksi ensimmäisistä valkoisista rock'n'roll hiteistä "Seventeen" kuuluu tähän jälkimäiseen kategoriaan. Bennett oli syntynyt 1924 ja usein luokitellaan ikälopuksi 50-luvun kuvioissa. Oikeasti kolmikymppinen ja varsin komea Bennett ei ainakaan nykymittapuun mukaan niin pihalla kuvioista ollut. Ainoastaan kappaleet, joissa niin kuin biisissä The Groovy Age määritetään, kosiskellaan suoraan ikäryhmää 12-20 liikutaan korniuden rajoilla. Mutta onneksi tätä kalustoa on levyllä vain muutama ja suurin osa kappaleista reipasta fonirockkia. Hieman yllättäen Bennett kopioi aika hanakasti mustaa materiaalia ja vetäisee mallikkaita rokkeja mm. Roy Brownin, B.B. Kingin ja 5 Royalsin kappaleista. Osa omasta materiaalistakin on vahvasti velkaa mustalle jump bluesille. Bennett aloitti uransa hillbillyn parissa ja teki yllättävän hypyn ennen rock'n'rollia dixieland jatsiin, josta jäänteenä vielä rokkikauteenkin siirtynyt banjo. Hyvä näin sillä esimerkiksi Banjo Rock'n'Roll on erinomainen biisi. Varsinainen rokkikausi ajoittuu King levytyksiin 1955-58. Bennett oli toisin kuin Bill Haley enemmän orkesterin johtaja, joka soitti rumpuja mutta lauloi harvoin ja bändin muhkea ääninen (ja vartaloinen) laulaja oli Big Moe ala James Muzey. Bändi käytti myös vierailevia kuten Moon Mullicania, jonka kanssa tehdyt neljä biisiä löytyvät Acen Mullican julkaisulta, ja nuorta Cecil McNabb, joka toi aivan uutta säpinää ja potkua viimeiseen King sessioon. Acen loistava soundinen ja perusteellisen vihkosen sisältävä levy on kaikille itseään arvostaville 50-luvun rock'n'rollin harrastajille välttämätön.

Arvosana: ***1/2



Kotisivu

Ace on viime vuosien ammentanut Kingin ehtymättömästä varastosta toinen toistaan erinomaisempia kokoelmia. Jos yksi 1940-50-lukujen rytmimusiikkiin eniten vaikuttanut levy-yhtiö pitäisi nimetä, se olisi ilman muuta Syd Nathanin johtama King. Tämä kokoelma voidaan nähdä King Rockabily ja tietenkin King Rock'n'Roll kokoelmien jatkeena. Toisin kuin nämä niin nyt paino mustissa esiintyjissä. King yhtiö oli kaikessa erinomaisuudessaan hieman tuuliajolla 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Se ei päässyt aivan uuden rock'n'rollin aallon harjalle ja se heijastuu näihin kokoelmiin. Ykkösosa koostui mielenkiintoisista muttei merkittävistä novelty-henkisistä levytyksistä. Kakkososassa meno on tasaisempaa murra ei tälläkään ole monia todellisia hittejä. Bill Doggetin Honky Tonk intrumentaali sellainen olija järkälemäinen olikin, mutta levyllä kuultava shouter Tommy Brownin ryydittämä laulettuversio ja uusi instrumentaaliversio eivät listamenestystä saavuttaneet. Syytä siihen kyllä voi vain arvailla. Kuuluisia artisteja on kuitenkin enemmän - Roy Milton, Hank Ballard, Joe Tex, Otis Williams ja Little Willie John - mutta osan menestyksen aika oli takana ja suurimman osan vasta edessäpäin. Suurin osa kappaleista onkin vähän harvinaisempaa kamaa. Osa on kopioita oman aikansa hiteistä kuten Roy Miltonin versio Huey Smithin Rockin' Pneumonia and the Boogie Woogie Fly'sta, Hank Ballardin tulkinta kantrimies Marty Robbinsin Sugareestä tai Luther & Little Eva esittämässä Mickey & Sylvian Love is Strange. Kopiointi oli kuitenkin ajan tapa ja esitykset olivat kaikesta huolimatta järjestäen korkeatasoisia. Suurin osa levyn kappaleista on kuitenkin orgiskamaa - hyvää 50-luvun mustaa rokkia, jossa on aika ajoin kuultavissa jo soulin häivähdyksiä. Musta rock'n'rollin kerääminen on jäänyt itseltäni viime vuosina vähemmälle, joten tämä kokoelma oli oikein piristävä hankinta. Perusteellinen ja hyvin kappaleittain jäsennetty vihkonen lisää kuuntelunautintoa ja kakkososa on selvästi parempi kuin ykkösosa.

Arvosana: ***1/2



Kotisivu

Miten tällaista klassikkoa voi edes arvioida? Kaksi rockabillyn jättiläistä samalla levyllä. Syy Feathersin ja Curtisin yhteislevyyn on tietenkin yhteinen levy-yhtiö - King. Äijät eivät kuitenkaan koskaan toisiaan kuitenkaan tavanneet. Tämän levyn historia ulottuu kolmenkymmenen vuoden taakse, jolloin samainen levy oli ensimmäisiä merkittäviä uusintajulkaisuja ja varmasti järisyttävästi ajan tedi-bändien tajuntaa räjäyttänyt levy. Levyllä oli kaikuja vielä 70/80-luvun taitteen Suomeen sillä muistan elävästi äänittäneeni samalle kasetille Feathersia ja Curtisia kirjoittaneeni kanteen juuri Rockabilly Kings eli tässä liikutaan kyllä oman rokkivakaumeksen hämärillä alkujuurilla. Alkuperäiseen julkaisuun verrattuna mukaan on napattu myös julkaisemattomat versiot Feathersin sessioista ja Curtisilta lisää biisejä. Levyn vihkonen ei ole ihan samaa luokkaa kun Aceltä on yleensä odottanut mutta sinänsä on hienoa, että ne on väsännyt myös alkuperäisen levyn kansitekstit tehnyt Brian Neville. Mutta näin loistava rockabilly ei paljoa selittelyjä kaipaa. Feathers oli kaikin puolin orginelli tyyppi, johon sivujemme pysyväisarvion määritelmä syvästä etelästä sopii, mutta hän varmaankaan keksinyt rockabillyä kuin omissa hurjissa tarinoissaan. Vielä vuotta aiemmin hän levytti Sunille hyvinkin perinteistä kantria, mutta King levytykset vuodelta 1956 ovat ihan toista maata ja olivat aivan varmasti äijän uran kohokohta. Feathersin intensiteetti ja hurjuus sävytettynä aivan uskomattomalla kaiulla on todellista klassikko kalustoa. Curtis saavutti samaa hurjuutta ja aggressiivisuutta vasta 1970-lukujen levytyksissään Rollin' Rockille - eritenkin legendaarisella Ruffabilly albumilla - mutta Curtisin 50-luvun materiaali korvaa monipuolisuudessaan ja rentoudessaan tämän puutteen. Aivan ehdoton hankinta kaikille itseään kunnioittaville rokkareille.

Arvosana: ****



Kotisivu