|
George Fox
William
Penn
|
Englannissa vallitsi 1600-luvulla yleinen hämmennystila ja epävarmuus uskonnollisista käsitteistä ja uskonnon harjoituksesta. Tähän vaikuttivat mm. edellisellä vuosisadalla manner-Euroopassa alkanut reformaatio Martti Lutherin ja muiden johdolla, mutta Englannissa oli vieläkin aikaisemmin, 1300-luvulla virinnyt John Wycliffen alulle panema Lollardiliike, joka kukoisti kunnes vainot pakottivat sen maan alle. Kveekarismi kehittyi tämän kuohunnan keskellä. Eräs englantilainen 1600-luvun ryhmä, joka muistutti läheisesti aikaisempaa lollardiliikettä, oli ns. "Etsijöiden" liike. "Etsijät" olivat sen verran vieraantuneet vallitsevasta uskonnollisesta järjestyksestä, että he eivät omantunnon syistä voineet kokoontua kirkoissa. Niinpä he tapasivat toistensa kodeissa, hiljaisissa kokouksissa, etsien ja odottaen tietä, jonka he uskoivat avautuvan heille. Monet näistä ihmisistä, kuten monet muut lukuisten uskonnollisten ryhmien jäsenet, jotka tavoittelivat sisäisempää ja henkisempää uskoa sekä uskonnollisten ja moraalisten periaatteiden uskollisempaa harjoitusta, liittyivät ryhmään, jota kutsuttiin nimellä "Religious Society of Friends ", ja heitä alettiin pian kutsua "kveekareiksi" (Quaker = "vapisija").
Kveekariliikkeen ensimmäinen johtaja George Fox, joka oli syntynyt Pohjois-Englannissa vuonna 1624, saattoi hyvinkin polveutua jo aiemmassa, sittemmin kukistetusta Lollardiliikkeessä vaikuttaneesta suvusta, sillä hän toteaa päiväkirjassaan, että hänen äitinsä kuului "marttyyrien sukuun". Nuorena miehenä George Fox etsi toden teolla rakkauden ja puritaanisuuden viitoittamaa elämää. Etsittyään turhaan vastauksia olemassa olevista uskonnollisista ryhmistä, ja koettuaan sisäisen muutoskokemuksen, joka avasi hänelle tiedon, että rakkaus ja Jumalan voima ovat kaikkien saavutettavista ilman pappeja, saarnaajia tai sakramentteja, Fox alkoi muodostaa pieniä ryhmiä, jotka jakoivat samanlaisen uskonnollisen ajattelutavan.
Mutta George Foxille sekä muille, jotka jakoivat hänen kanssaan tämän uuden uskon, heidän uskontonsa oli muutakin kuin suoraa kommunikointia Jumalan kanssa: He uskoivat, että se merkitsi myös voimaa elää niiden periaatteiden mukaisesti, jotka he olivat hyväksyneet Jumalan opetuksena. Vaikka he hyväksyivät täysin kristilliset perusperiaatteet armosta ja syntien anteeksiannosta, sekä ymmärsivät, että yhtä lailla he kuin kaikki muutkin tarvitsivat tätä jumalallista apua, he myös uskoivat varauksettomasti, että heidät oli kutsuttu elämään korkeinten moraalisten periaatteiden mukaisesti. Vuorisaarnaa ja muita Jeesuksen opetuksia, sekä niitä oivalluksia, jotka he tunsivat Jumalan avaavan heille heidän omassa elämässään, tuli noudattaa täydellisesti. Heidän tekojensa tuli heijastaa heidän periaatteitaan, mutta heidän asenteensa tuli myös ilmaista samaa johdonmukaisuutta. Siksipä George Fox antoi klassisen kommentin, kun häntä kehotettiin ottamaan vastaan määräys armeijaan:
"I told them I knew whence all wars
arose, even from the lusts, according to James's doctrine; and that I lived
in the virtue of that life and power that took away the occasion of all
wars."
Vaikka Fox ja kveekarit, jotka seurasivat häntä, eivät heti nähneet vakaumuksensa täyttä merkitystä elämänsä kaikissa vaiheissa, he alkoivat nähdä hyvin varhain ne vallankumoukselliset suunnat, jotka heidän elämänsä oli ottava. Sodasta ja väkivallasta kieltäytyminen, täydellisen uskollisuuden harjoittaminen, kieltäytyminen antamasta väärää kunniaa kenellekään, elämän yksinkertaisuus, kaikkien ihmisten tasa-arvon kunnioittaminen Jumalan edessä - näistä käytännöistä ja vakaumuksista tuli vähitellen uuden liikkeen tunnusmerkki.
Koska Ystävät uskoivat, että Jumala puhui suoraan kaikille, he eivät nähneet mitään syytä käyttää pappeja omissa jumalanpalveluksissaan ja elämässään. He pikemminkin uskoivat, että jokainen ihminen on pappi Jumalan edessä. He eivät myöskään uskoneet, että liturgia olisi paras tapa palvella Jumalaa, sillä he näkivät tässä houkutuksen tavoitella tyydytystä enemmän liturgisen palveluksen virheettömyydestä ja kauneudesta kuin kuuliaisuudesta Jumalaa kohtaan. Tämän vuoksi palveluskokouksilla ei ollut kaavaa, ja jokaisen osallistujan odotettiin olevan kuuliainen Hengen johdatukselle, ja palvelevan hiljaisuudessa tai puhuvan tai rukoilevan tämän johdatuksen mukaisesti.
Vuonna 1652 yhdistykselle muotoiltiin ensimmäistä kertaa järjestöllinen rakenne, ja tätä pidetään yleisesti Ystävien Uskonnollisen Seuran syntymäajankohtana. Tästä alkaen George Fox ja muut jäsenet alkoivat kehittää kuukausikokouksen, neljännesvuosikokouksen ja vuosikokouksen rakennetta, jotka ovat nykyisin yleisiä kveekarismissa. Vuosikokousta ei kuitenkaan järjestetty ennen vuotta 1661, jolloin tämä askel otettiin Uudessa Englannissa. Lontoon Vuosikokous järjestettiin pian sen jälkeen jatkona Skiptonin Vuosikokoukselle. Kärsimyskokous perustettiin Lontoon vuosikokouksen yhteydessä, kun kokouksessa toiminut Kärsimyskomitea kehittyi tämän ryhmän johtokomiteaksi.
Uusi uskonnollinen ryhmä kohtasi alusta lähtien runsaasti vainoa. George Fox lojui itsekin vankityrmässä useita kertoja. Vuodesta 1650 vuoteen 1660, jolloin Kuningas Kaarle II nousi uudelleen valtaan, arviolta 10 000 kveekaria vangittiin Englannissa, ja noin 400 heistä kuoli vankilassa. Lisäksi jotkut menettivät henkensä marttyyreina Uudessa Englannissa ennen kuin uskonnonvapaus astui voimaan uusissa siirtokunnissa.
Kohdattuaan jatkuvaa vainoa Englannissa, uusi käännynnäinen William Penn, joka oli Britannian laivaston admiraalin Sir William Pennin poika, käytti hyväkseen kruunun velkaa, jota ei vielä ollut maksettu hänen isälleen tämän palveluksista, ja pyysi itselleen siirtokuntaa Uudesta maailmasta. Näin syntyi Pennsylvanian osavaltio, josta tuli turvasatama vainotuille, ja jonka perustaminen mahdollisti kveekariuskon harjoittamisen "pyhänä kokeiluna". Kaikissa kolmessatoista siirtokunnassa oli jonkin verran kveekarisiirtolaisia. Joinakin aikoina he muodostivat poliittisen ja voimallisen määräenemmistön Pennsylvanian lisäksi myös Rhode Islandilla, Pohjois-Carolinassa ja osissa New Jerseytä.
Kveekarit joutuivat voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi useilta tahoilta, ja he vastasivat voimallisilla esityksillä uskostaan, sekä puhumalla että kirjoittamalla. Joskus näistä tuli julkisia väittelyitä, mikä usein tarkoitti suuria julkisia kokouksia. Aikana, jolloin suurin osa ihmisistä oli suuresti kiinnostunut uskonnosta, ja ilmassa oli suurta epävarmuutta useiden uskonnollisten ryhmien perityn uskon suhteen, kveekarit saivat monia käännynnäisiä. Jumalanpalveluskokousten voima, sekä esimerkki, jota kveekarit näyttivät omassa elämässään, olivat ne vetoavat tekijät, jotka saivat ihmiset liittymään Ystävien Uskonnolliseen Seuraan. Vaikka William Penn on tunnetuin näistä ihmisistä, myös sellaiset nimet kuin Robert Barclay, Isaac Penington, Margaret Fell ja monet muut, joista useat olivat koulutettuja ja vaikutusvaltaisia, erottuvat tähän halveksittuun ja radikaaliin uuteen ryhmään liittyneiden listalta.
Foxin ja hänen kumppaneidensa taito ja viisaus auttoivat rakentamaan tehokkaan järjestöllisen rakenteen, joka sallii myös yksilöllistä vapautta siinä määrin, että se joskus muistuttaa anarkiaa. Toisin kuin "Ranters", ryhmä joka jossain määrin muistutti kveekareita ja joka lopulta hajosi kurin ja kontrollin puutteeseen, kveekareiden järjestelmä oli tarpeeksi toimiva säilyäkseen. Yksi olennaisista tekijöistä kveekareiden vapauden ja kurin tasapainottamisessa oli "kiertävä johtajuus", jolla oli hiljaisen tehokas vaikutus järjestyksen ja inspiraation ylläpitämisessä epäautoritaarisessa liikkeessä. Kveekariliikkeen luotetuista johtajista tuli "kiertäviä johtajia", ja he matkustivat uusissa kokouksissa Englannissa, Skotlannissa, Irlannissa, Uuden maailman siirtokunnissa ja joskus myös manner-Euroopassa.
Ensimmäisten 50 vuoden ajan kestäneen nopean kasvun jälkeen kveekariliikkeen jäsenmäärä tasoittui useista syistä , ja liike alkoi vetäytyä tiheisiin yhteisöihin elääkseen turvassa mahdollisimman kaukana muusta maailmasta. Tästä johtuen kveekarikouluista tuli jo varhain tärkeitä kveekariyhteisöjen ylläpitäviä instituutioita. Avioliittoja liikkeen ulkopuolisten kanssa ei suosittu, ja jäseneksi pääsemisen vaatimukset tulivat muodollisemmiksi ja jäykemmiksi. Tämän seurauksena Ystävistä erotettiin useita tuhansia ihmisiä, ja useat erosivat itse etsiessään lisää vapautta ja tilaisuutta ilmaista uskoaan. Amerikan Ystävien puolesta on huomautettava, että vallankumoussota ja sisällissota olivat erityisen vaikeita, ja Yhdistyksen rauhanjulistuksessa pitäydyttiin suurten jäsenmenetysten hinnalla.
Vetäytyminen maailmasta oli heikentänyt kveekareita joillakin tavoilla, ja tehnyt heidät haavoittuviksi muille muutoksen voimille. Kasvanut sisäinen jäykkyys ilmeni opillisina kiistoina sekä erimielisyyksinä oikeanlaisesta elämästä. Ensimmäiset Ystävät olivat löytäneet yhteenkuuluvuuden kokemuksestaan elävästä jumalallisesta voimasta palveluksissaan, sekä omistautumisessa elämään Jumalalle kuuliaista ja lähimmäisen rakkauden täyttämää elämää, mutta vuoteen 1800 mennessä eripuraisuus ja yhteenkuuluvuuden puute alkoivat hajoittaa rakkauden ja ystävyyden siteitä.
Yhdysvalloissa ensimmäinen suuri jakautuminen tapahtui vuonna 1827 Philadelphian vuosikokouksessa, ja sitä seurasi useita samanlaisia jakautumisia neljässä muussa vuosikokouksessa vuonna 1828. Ilmeinen syy oli teologinen ero liberaalin johtajan Elias Hicksin seuraajien sekä ortodoksisemman Philadelphian vuosikokouksen johdon kanssa. Muitakin syitä löytyi:
1. Ero virallisen vuosikokouksen
autoritaarisen rakenteen ja Hicksin ja hänen kumppaneidensa henkilökohtaisen
uskonvapauden painotuksen välillä
2. Hicksin maaseudulta kotoisin
olevien seuraajien kapina kaupunkilaiskveekareiden hyvinvoivaa elämäntyyliä
vastaan, sekä
3. kaupunkilais-Ystävien kasvava
aktiivisuus ja evankelisemmat uskomukset maaseudun kveekareiden
konservatiivisuuteen verrattuna. Maaseudun kveekareita oli määrällisesti
enemmän, ja he pyrkivät pitäytymään lähempänä aikaisempien kveekareiden
elämäntyyliä ja ajatuksia.
Seuraava jakautuminen oli Gurney-Wilburin jako, joka johtui Amerikan kveekareiden suhtautumiseroista englantilaisen Joseph John Gurneyn opetuksiin. Gurney kävi paljon Ystävien kokouksissa Amerikassa vuodesta 1837 lähtien. Uudesta Englannista kotoisin olevan John Wilburin johdolla jotkin Ystävien ryhmät kannattivat jyrkästi pitäytymistä alkuperäisissä tunnustuksissa ja periaatteissa sen sijaan, että he olisivat hyväksyneet Jospeh John Gurneyn tulkinnan, joka painotti enemmän evankelis-teologista kantaa, sekä aktiivisempaa suhtautumista yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Uuden Englannin lisäksi jako tapahtui myös Ohiossa, ja myöhemmin Iowassa, Kansasissa ja Pohjois-Carolinassa.
Amerikan kveekarismin kolmas kiista alkoi aikaisin 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja se oli joillakin tavoin edellisten jakautumisten laajennus. Samoihin aikoihin sattunut keskilännen Ystävien ja itä- ja länsirannikoiden osien Ystävien elvytyssuuntaus kuitenkin tasoitti tätä, ja johti viisivuotiskokouksen muodostamiseen, jota nyt kutsutaan Ystävien Yhteiseksi Kokoukseksi.
Ensimmäinen maailmansota oli heräämisen, mutta myös koettelemuksen aikaa monille kveekareille. Joissakin kokouksissa rauhanjulistuksen periaatteet tuntuivat hyvin kaukaisilta. Konservatiivisten Ystävien joukossa oli kuitenkin vahvaa tukea rauhanjulistukselle, jota varhaiset Ystävät opettivat. Rufus Jonesin johdolla useimpien kveekariryhmien edustajat, joihin liittyi muita huolestuneita ihmisiä Amerikan Ystävien Palvelukomiteasta, yhdistivät voimansa yhteiseen yritykseen tarjota helpotusta Euroopan sodan uhreille sekä antaa nuorille omantunnon syistä kieltäytyjille mahdollisuus osallistua käytännöllisiin ohjelmiin, jotka tähtäsivät ihmisten olojen parantamiseen sotaan osallistumisen sijaan.
Ystävien yhtenäisyyteen pyrkivääsuuntausta ovat rohkaisseet useat Ystävien Maailmankonferenssit, ja näistä konferensseista on tullut osa kveekareiden elämää maailmanlaajuisesti.
Ylös |