|
Juuret
Suomen kveekariliikkeen juuret tulevat kahdesta suunnasta: rauhantyöstä ja
Amerikan Ystävien tukityöstä toisen maailmansodan jälkeen.
Maailmansotien välissä virisi Euroopassa yleinen kiinnostus rauhantyöhön.
Monet valistuneet ja vastuuntuntoiset ihmiset liittyivät useisiin
rauhanideologiaan perustuviin yhdistyksiin. Tämä toiminta heijastui myös
Suomeen.
Oli myös ryhmä ihmisiä, jotka tekivät rauhantyötä kristillisestä
näkökulmasta, ja heistä muodostui tulevan Suomen kveekariryhmän ydinjoukko.
He osallistuivat pohjoismaisiin ja eurooppalaisiin aktiviteetteihin, ja
tapasivat tämän työn kautta ihmisiä, joita kutsuttiin Ystäviksi. Muihin
Pohjoismaihin, erityisesti Ruotsiin, syntyi erittäin vahvoja kontakteja.
Ensimmäiset kveekarimieliset ihmiset Suomessa olivat suomenruotsalaisia,
joten kielimuuria ei ollut, kun kontakteja pidettiin yllä Perämeren yli.
Johtava amerikkalainen Ystävä, Douglas Steere, oli vaikutusvaltaisin
henkilö Suomen kveekarismin varhaisessa historiassa. Hän kävi ensimmäisen
kerran Suomessa vuonna 1937.
Rauhantyö keskeytyi, kun sota alkoi. Suomen talvisota kesti 100 päivää
marraskuusta 1939 maaliskuuhun 1940. Tämän jälkeen oli eräänlaisen rauhan
jakso, mutta Suomi ei ollut millään lailla entisellään. Helsinkiin tulvi
miehiä takaisin rintamalta, monet heistä työttömiä ja fyysisesti tai
henkisesti haavoittuneita. Koska Suomen täytyi rauhansopimuksen mukaan
luovuttaa joitakin alueita Neuvostoliitolle, pääkaupunkiin tuli myös
siirtolaisia näiltä alueilta. Tilanne oli erittäin vaikea, lähes kaoottinen.
Rauhantyötä tekevien ryhmien jäsenet ryhtyivät toimiin. He järjestivät
tapaamisia ja kerhotoimintaa kodittomille ja pakolaisille. He saivat
lahjoituksia, joten he pystyivät jakamaan rahaa ja ruokaa tarvitseville.
Toimintaa järjestävä ydinryhmä oli ruotsinkielinen vapaaehtoisryhmä, joka
kutsui itseään "Invalidien ja pakolaisten tukikomiteaksi".
Työtaakka kasvoi nopeasti. Lähes kaikki tehtiin vapaaehtoisvoimin. Se ei
vielä ollut kveekaritoimintaa, vaan liittyi pääosin muihin
rauhanjärjestöihin. Kuitenkin kontaktit Ruotsin Ystäviin olivat sen verran
aktiivisia, että monet osallistujat alkoivat kutsua itseään "Ystävien
ystäviksi". Lopulta tukikomitea otti nimen "Kveekareiden
tukikomitea".
Rauhanaikaa kesti kuitenkin vain hetken. Uusi sota alkoi laajemman toisen
maailmansodan yhteydessä. Sodan aikana tukikomitealla oli vähemmän
mahdollisuuksia tehdä työtään, mutta jotkin ryhmät jatkoivat tapaamisia ja
tekivät, mitä pystyivät; heti sodan jälkeen tukikomitea alkoi toimia
aktiivisemmin. Lahjoituksia saatiin paljon, ja ruoan ja vaatteiden jakaminen
oli kokoontumisten ja kerhotoiminnan ohella olennainen osa toimintaa. Työhön
kuului säännöllinen kesäleiri lapsille ja vanhemmalle väelle, ja leirejä
järjestettiin 1950-luvun alkuun saakka. Kaiken toiminnan mahdollisti
ulkomailta saatu apu, jota tuli erityisesti Amerikan Ystäviltä. Avustukset
jaettiin välittömästi niitä tarvitseville. Ruotsilla oli myös tärkeä rooli
sekä taloudellisesti että kontaktien luomisessa Yhdysvaltoihin.
Heti rauhansopimuksen solmimisen jälkeen Ruotsin Ystävät ilmoittivat, että
avustuksia oli tulossa valtameren toiselta puolen. Amerikan apu meni pääosin
Saksaan, mutta Suomea ei unohdettu. Tärkeä osa sodanjälkeistä apua
toteutettiin vapaaehtoisten työleirien muodossa. Sodan viimeisessä vaiheessa
Lappi sekä Kaakkois-Suomi vaurioituivat pahoin. Työleirit, joille osallistui
lähinnä nuoria ihmisiä, saivat aikaan paljon, mikä muistetaan tänäkin
päivänä. Nuorilla osallistujilla oli myös mahdollisuus tutustua
kveekariaatteisiin, ja he oppivat aloittamaan päivänsä hiljaisella
jumalanpalveluksella. Jotkin suomalaiset vapaaehtoiset oppivat rakastamaan
kveekariuskoa, ja he liittyivät Helsingin tukikomiteaan, kasvattaen näin
suomalaisten kveekareiden määrää.
Merkittävää on, että kaiken vastuun ja päivittäisen taakan kantoi alle
kymmenen naista, suurin osa heistä yli 50-vuotiaita. Työ tehtiin suuren
köyhyyden ja tarpeen aikana, ja osittain tänä aikana käytiin sotaa. Ryhmään
kuului vain kolmisen miestä, mutta ainakin kaksi heistä oli vannoutuneita
pasifisteja.
Tuohon aikaan pasifisteja ei katsottu hyvällä. Suomi oli toivottomalta
näyttävän sodan keskellä, ja ainoa keino vastustaa miesmäärältään
moninkertaista puna-armeijaa oli tavallisten ihmisten taisteluponnistus. On
selvää, että omantunnon syistä kieltäytyjiä ei ymmärretty lainkaan, mutta
vielä vaikeampaa on ymmärtää, miksi heidän täytyi viettää koko sota-aika
vankilassa pakkotyössä, karkeasti tai jopa julmasti kohdeltuina. Suomen
tulevat kveekarit antoivat 1940-luvulla itävälle kveekariliikkeelle
kunniakkaan alun.
Ylös
Kuukausikokousten alkaminen
Sodan aikana olivat alkaneet kveekareiden hiljaiset
palveluskokoukset. Kun amerikkalainen Douglas Steere teki yhden monista
vierailuistaan Suomeen, hän myös rohkaisi ryhmää kutsumaan itseään oikeaksi
Ystävien kokoukseksi. Näin Helsingin ryhmästä tuli Ruotsin vuosikokouksen
alainen kuukausikokous vuonna 1945.
Ensimmäisten Ystävien nimet on lähes unohdettu Suomessa,
mutta monet heistä ansaitsevat tulla muistetuiksi. Yksi omantunnon syistä
kieltäytyjä oli Olof Rikberg. Hän oli nuorena opiskellut Pendle Hill
-koulussa, ja hän luultavasti kutsui Douglas Steeren Suomeen. Tuolla
vierailulla oli kauaskantoiset seuraukset.
Rikberg liittyi Ruotsin vuosikokoukseen vuonna 1939, ja oli
siten ensimmäinen suomalainen kveekari. Hän oli sosiaalityöntekijä, ja toi
Anonyymit Alkoholistit -liikkeen Suomeen Amerikasta sodan jälkeen. Toinen
omantunnon syistä kieltäytyjä oli Deryk Sivén. Hän oli tunnettu hahmo Suomen
rauhanliikkeessä koko elämänsä ajan, ja oli idän ja lännen rauhanomaisen
yhteiselon periaatteen varhainen puolustaja. Hän oli vakuuttunut, että Suomen
ja Neuvostoliiton ystävyyden eteen tulisi tehdä töitä, vaikka maat olivat
vanhoja vihollisia. Hän ei ollut kommunisti, hänen mielestään se vain oli
moraalisesti oikein.
Erittäin tärkeitä henkilöitä olivat myös kolme sisarusta,
joiden isä oli aikaisemmin ollut Venäjän armeijan kenraali. Greta
Langenskjöld oli tyttökoulun rehtori, ja tunnettu rauhanliikkeiden aktivisti.
Hän oli ennen kaikkea runoilija. Hänen kauniissa ja yksinkertaisissa
uskonnollisissa säkeissään voi erottaa kveekaritaustan. Hänen sisarensa Agnes
Langenskjöld oli tunnettu kirjallisuuskriitikko ja esseisti. Kolmas sisar,
Olga Heickell oli kveekareiden ensimmäinen kirjuri, joka palveli yli 20
vuotta. Alkuvuosien uskomattomattoman tehokkaasta sosiaalityöstä vastasi
puolestaan Elisabet Lindeman.
Kun amerikkalaiset olivat lopettamassa työtään leireillä, he
perustivat Viittakiven opiston. Opisto perustettiin vuonna 1951, ja se oli
ilmainen sisäoppilaitos Suomen kauneimpiin kuuluvalla alueella. Kveekariliike
ei omista sitä, mutta yhteydet ovat aina olleet olemassa. Ensimmäinen johtaja
Elvi Saari oli kveekari, joka tutustui liikkeeseen työskennellessään
suomalaisen työleiriliikkeen pääsihteerinä.
Kveekareiden keskeiseen toimintaan kuuluu Ensimmäisen päivän
(sunnuntain) palvelukokous. Suomessa kokoukset alkoivat Helsingissä sodan
aikana, mutta niiden paikka on muuttunut useita kertoja. Alusta alkaen on
pidetty vuosittaisia retriittejä, useimmiten Viittakivessä helluntaiviikolla.
Helsingissä on myös useita kertoja järjestetty keskusteluryhmiä ja Raamattupiirejä.
Suomessa useat Ystävät ovat säilyttäneet Luterilaisen kirkon jäsenyyden.
Suomessa kirkosta eroamista on pidetty yleisesti vahvana protestina, eivätkä
kveekarit ole tunteneet syytä protestiin.
Ylös
Vuosikokous
Alussa lähes kaikki jäsenet olivat suomenruotsalaisia.
Arkistoista selviää, että kveekareiden kielenä oli vuosien ajan ruotsi, mutta
ajan mittaan kieli vaihtui. Kokouksiin on aina liittynyt englanninkielisiä
ihmisiä, joko vierailijoina tai Suomessa asuvina ulkomaalaisina, ja 1970- ja
80-luvuilla oli tapana, että niin palvelukokouksissa kuin työkokouksissakin
käytettiin kolmea kieltä.
Kysymys Suomen Ystävien muodostamasta omasta itsenäisestä
vuosikokouksesta nousi esille jo 1950-luvulla. Tuolloin kokousta ei pidetty
tarpeeksi kypsänä. Itsenäisyyden puolestapuhujien joukossa oli myös jonkin
verran erimielisyyttä siitä, mitä kaavaa tulisi noudattaa. Suomen lain mukaan
on mahdollista olla "itsenäinen uskonnollinen yhteisö", joka on
verrattavissa mihin tahansa kirkkoon. Kuitenkin laissa määritellään jäsenten
vähimmäismäärä, eivätkä jäsenet saaneet siihen aikaan kuulua useampaan kuin
yhteen kirkkoon. Suomessa ei ollut riittävästi jäseniä, ja monet jäsenet
eivät olleet halukkaita eroamaan Luterilaisesta kirkosta.
1980-luvun lopulla kysymys itsenäisyydestä ratkaistiin, ja
Suomen Kveekarit loivat itsenäisen vuosikokouksen perustamalla virallisen
siviiliyhdistyksen, jonka nimeksi tuli Ystävien Uskonnollinen Seura
Kveekarit. Uusi yhdistys syntyi vuonna 1992. Erotessaan Ruotsin vuosikokouksesta
Suomen Ystävät saivat huomattavan summan rahaa lahjoituksena Ruotsin
Ystäviltä. Rahoilla ostettiin kokoushuone Helsingistä, josta tuli Suomen
Ystävien keskus. Suomen kveekarit pystyivät vihdoin "juurtumaan"
johonkin.
Eroprosessi ei ollut ongelmaton, ja lopulta osa Suomen
Ystävistä jäi Ruotsin vuosikokouksen alaisuuteen, eivätkä liittyneet uuteen
vuosikokoukseen. On totta, että monet jääneistä olivat ruotsinkielisiä, mutta
ehkä vielä tärkeämpää oli erilainen käsitys kveekariyhteisöstä: joidenkin
mielestä sen tulisi olla enemmän kirkon kaltainen, kun taas toisen näkemyksen
mukaan oli mahdollista muodostaa uskonnollinen yhteisö, joka perustui
yhdistykselle. Tunteet kuumenivat tuolloin, mutta nykyisin kunkin ryhmän
jäsenet käyvät palvelukokouksissa sulassa sovussa.
Ylös
Nykypäivä ja tulevaisuus
2000-luvun alussa Suomen vuosikokouksella oli 21 jäsentä, ja
kymmenkunta jäsentä kuului Ruotsin vuosikokouksen piiriin. Lisäksi on n. 30
Ystävien ystävänä pidettyä ihmistä.
Tärkein toimintamuoto on Helsingissa pidettävä viikoittainen
palvelukokous. Lisäksi kesäisin pidetään viikonlopun mittainen vuosikokous,
ja yhdistyksen työtehtäviin liittyvä kokous järjestetään keväisin.
Luterilainen kirkko on elvyttänyt uudelleen kiinnostuksensa
hiljaisiin viikonloppuretriitteihin, ja kveekarit ovat liittyneet tähän
liikkeeseen järjestämällä omia hiljaisia viikonloppujaan. Nämä eroavat kirkon
retriiteistä siinä, ettei niissä ole liturgista jumalanpalvelusta, vaan
hiljaisia palveluksia. Retriittien kautta osallistujat voivat oppia tuntemaan
kveekareiden elämää ja ajattelutapaa, ja monet tapaavat niissä kveekareita
ensimmäistä kertaa.
1980-luvulta lähtien on julkaistu pientä Kveekari-lehtistä.
Kiinnostuneille on myös tarjolla muutamia esitteitä suomen kielellä.
Koska kveekarit ovat pieni ryhmä, yhteydet muihin
vuosikokouksiin ja keskusorganisaatioihin ovat erittäin tärkeitä, erityisesti
yhteydet pohjoismaisiin vuosikokouksiin. Vaikeudet johtuvat pienestä
jäsenmäärästä ja suurista välimatkoista. Kuitenkin kveekarit ovat
vakuuttuneita, että yksinkertaiset hiljaiset kokoukset luovat hetkiä, jolloin
voimme kuulla Jumalan äänen.
***
Lähde: Antti Alhonsaari: Kveekarien usko ja hiljaisuuden
kokemus. Luther-Agricola-seura,
Helsinki 1993.
Antti Alhonsaari:
Suomen kveekariliikkeen vaiheita. 2004. (Moniste.)
Antti Alhonsaari on ollut
Suomen vuosikokouksen jäsen vuodesta 1996 lähtien. Hän kuuluu Luterilaiseen
kirkkoon, ja on vihitty papiksi. Hän on kirjoittanut kveekareista muun muassa
yllä mainitut kirjat.
Ylös
|
