Sävähdyttävä sotilasdraama Imatralla

Esitys oli intensiivinen ja voimakas sekä tapahtumat pitkälle uskottavia. Se puree katsojiin. Imatran kaupunginteatteria voi onnitella esityksestä. Ohjaaja Pekka Lara toi näyttämölle elementtejä, jotka tehoavat. Välillä tosin tuntui, että esityksessä ammuttiin roimasti yli, mutta hetkittäin näytelmä oli kuin raakaa todellisuutta. Lapin sodan problematiikkaa Matti Pajulan Imatran kaupunginteatteria varten kirjoittama Herran herkut on kuvaus Lapin sodan problematiikasta. Luutnantti Antti Takalon johtama ryhmä seuraa vaaralta, kun saksalaiset polttavat Rovaniemeä. Varastettua rommia hörppiessään, he pidättävät paikalle osuneen saksalaisryhmän. Ryhmä koostuukin neljästä suomalaisesta naisesta ja saksalaisesta luutnantista, jotka karkasivat saksalaisten sotasairaalasta Rovaniemeltä ja etsivät turvaa suomalaisten puolelta. Tilanteen tekee ongelmalliseksi se, että kaikki ovat saksalaisissa sotilasasuissa. Ryhmä vangitaan, koska luutnantti Takalo epäilee kyseessä olevan vakoojajoukon. 

Tilanteessa ihmisessä olevat erilaiset voimat (mm. uskomus, että suomalaiset naiset ovat saksalaisten huoria) pääsevät valloilleen ja tapahtumat näyttämöllä ovat hyvin dramaattisia. Paranee loppua kohti Nopeasti suomalaisille luutnanttia lukuunottamatta valkenee, ettei kyseessä ole vakoojajoukko. Luutnantin käytöstä ohjailee se, että hän oli löytänyt joskus aikaisemmin lomilla käydessään vaimonsa kaksalaisen kanssa sängystä. Paikalle hankittu siviilikuulustelija käsittelee vangittuja myös kuin vakoojia ja tilanne kärjistyy entisestään. Loppuratkaisut ovat yllättävät, mutta vievät näytelmän napakkaan päätökseen. 

Näytelmän alkupuoli seilailee liian kaukana itse pääasiasta. Tiivistämällä ja vanhoja vitsejä vähentämällä kokonaisuus paranisi. Näytelmä kasvaa koko ajan loppua kohti. Parasta koko esityksessä on, kun suomalaiset sotilaat, vakoojiksi epäillyt suomalaisnaiset ja saksalainen upseeri juhlivat yhdessä. Suomalaisen sävelmän jälkeen saksalainen luutnantti aloittaa saksalaisen laulun ja päälle lauletaan venäläinen ralli. Siinä unohtuvat viholliset ja vihollisuudet. Näytelmää hallitsee pitkälle julma, rivo ja karkea tunnelma. 

Näytelmässä on myös jännitystä. Vastapainona on kauniita ja herkkiä kohtauksia kertomassa ihmisyyden ja rakkauden voimasta. Kaiken saastan alta nousee voittajana juuri ihmisyys. Onnistuneita suorituksia Erja Lehtonen siivoojana, Lempi Sumen sairaanhoitajana, Pia Päivi Hämäläinen apuhoitajana ja Ulla-Maija Aho konttoristina hoitavat osuutensa näytelmän hengen mukaisesti hyvin. Miesten osuutta vaikeuttaa näytelmän alku, joka on löysähkö. Niinpä suorituksetkin vaihtelevat naisia enemmän. Tasaisin suoritus on Matti Sorjosella korpraali Viitalana. Kokonaisuuden kannalta Viitalan osa on kuitenkin honkatukiamainen tilke. Heikki Vainionpää alikersantti Rahkolana on ajoittain erinomainen, mutta epätasaisuus vaivaa vähän. Sama koskee Kari Kinnaria luutnatti Takalona. Takalon raivokohtaus on kuitenkin yksi näytelmän huippuja. Hannu Kangas sotamies Viitalana säväyttää ja vakuuttaa. Jussi Virsunen vihollisen puolelle karanneena saksalaisena luutnanttina on sopivan alistunut ja pehmeä. Matti Muhonen sotamiehenä täydentää joukkoa. Jussi Koskisen osuus siviilikuulustelijana on vasta näytelmän loppuhuipentumassa. Osansa hän hoitaa niin onnistuneesti, että saa katsojien inhon osakseen. 

Ari Rossin lavastus on asiallisen yksinkertainen. Reino Aallon tehosteet toimivat hyvin. Lopussa miinaan astumiset voisivat kuulua voimallisempina. Vähän samaan tapaan kuin sotamies Anttilan konepistoolisarja, kun hän keskeyttää katkeruuden puuskassa ilonpidon ja tanssin. Toivottavasti katsojat löytävät näytelmän, sillä kyllä se herättää keskustelua ja mielipiteitä tavallista enemmän.