Runouden mahdollisuus
Heideggerille runoileminen, joka oli `silmiään aktuaalisilta asioilta sulkevaa', `uneksivaa', `kuvitteellisia asioita luovaa' tai `mielikuvituksen epätodellista leikkiä harjoittavaa' ei ollut todellista runoutta. Runouden ei tullut olla pelkkä `bonus' tai `ornamentti', joka on keinotekoisesti lisätty jo olevaan. (Heidegger 1971: 213-4.) Käsitys runoudesta älykkäänä puheena, mielikuvana kielen hallitsemisesta tai sen painetuksi sanaksi redusoimisena olivat myös harhaanjohtavia (mts. 215). Runous ei kuulu fantasian piiriin (mts. 218), se ei `kohoa maanpinnan yläpuolelle paetakseen' (mp), `keksi estoitta kuviteltuja maailmoja', yritä välttää vastuutaan tekeytymällä harmittomaksi ja viattomaksi leikiksi. (Heidegger 1981: 35.) Se ei ole `kulttuurisielun' ilmaus tai `harmitonta leikkiä', se ei ota `valmista, käsilläolevaa raakamateriaalia käyttöönsä' (mts. 42-3).
Ennen kaikkea runouden kieli - tai kieli ylipäätään - ei Heideggerille ollut ekspressiota, `subjektin' erillisen sisäisyyden ilmausta (Heidegger 1985: 12). Jo Olemisessa ja ajassa Heidegger totesi kielen luonteesta: `Ymmärryksen merkityskokonaisuus tulee sanoiksi. Sanat kasvavat merkityksiin kiinni. Mutta sanoja ei varusteta merkityksillä.´ (O & A: 206.) Subjekti ei sisäisyydessään varusta sanoja lahjottamillaan merkityksillä, sanoilla on valmiiksi merkitys osana ennalta-annettua merktyiskokonaisuutta.
Ennemmin kuin sisäisyyden ilmausta tai ulkoisen maailman jäljentämistä taide - ja runous - oli `ennakoivaa' tai `luonnostelevaa' (entwerfende): se esitti projektin, tuodessaan esiin `olemisen totuuteen' perustuvan asiantilojen hierarkian, jonka teoksen vaalijoiden tuli saattaa voimaan. Teos toi `historiallisen kansan' sen maailmanhistoriallisen tehtävän äärelle. (Heidegger 1996: 77-9.)
Eksistentialististen paljastusten äärellä Kailankin vapaus runoilijana rajoittuu tapahtumisen paljastamiseen, esiin tulevien asiantilojen rajojen selkiyttämiseen. `Ennustajan' silmä etenee tapahtumien rataa `mahtavassa verkostossa', `(p)itkin ainoaa oikeaa tietä' (TT: 8). Kirjaajan on pitäydyttävä tiukasti mahdollisen rajoissa:
ettei värejä lisättäisi huolimattomasti, liikaa.
Ettei eteen aukeaisi valheita,
haamutulevaisuuksia.
Vääriä auringonnousuja. (Mts. 9.)Runoilija ja `ennustaja' pyrkii lisäksi tekemään paikoin epäselväksi jäävästä `tapahtumien radasta' mahdollisimman selkeän:
asiat tulevat tuoksuiksi,
tulevat niin aavistuksiksi että
niitä on terävöitettävä
keinotekoisesti, niille
tehtävä valekontrasteja,
lisättävä kudoksiin keksittyjä värejä (Mts. 8.)Maailmasta ei ole saatavisssa kaikilta osin varmaa tietoa, aukkopaikkoja on täydennettävä. Hän tekee olettamuksia ja hypoteesejä, päättelee aineistostaan - siis harjoittaa kuvittelemista, laatii fiktioita. Lisäksi ennustaja dramatisoi keksiessään `valekontrasteja', lisätessään `keksittyjä värejä', kun hän haluaa `tapahtumien radan' piirtyvän mahdollisimman selkeänä.
Maailma ja elämä näyttäytyvät toisaalta kirurgisessa ruumiinavauksessa analysoitavana elimistönä, jonka anatomiaa ennustaja selvittää:
Alituista kärsivällisyyttä vaatii ennustaminen,
ettei katse alkaisi harppoa,
lipsahtaisi väärälle radalle,
ettei veitsi vaurioittaisi elämän sisuksia,
niin että se alkaisi vuotaa (Mts. 9.)Ennustajan kirurginen katse siis tunkeutuu elämän ytimiin, sen anatomiaan, erittelemään tapahtumisen luonnetta. Mutta tässä tunkeutumisessa on myös vaaransa: väärä liike ja virhetulkinta saattavat vaurioittaa elämää ja vahingoittaa `prosesseja'. Myös Heideggerille kieli luo vaaran, koska se voi johtaa myös harhaan, aiheuttaa pettymyksen:
Vasta kieli paljastaa olosuhteet, joissa olemassaolo joutuu sekaannuksen valtaan, ja täten se luo mahdollisuuden olemassaolon menetykseen, so. vaaran. (Heidegger 1981: 37 - `Die Sprache schafft erst die offenbare Stätte der Seinsbedrochung und Beirrung und so die Möglichkeit des Seinsverlustes, das heisst - Gefahr.)
`Ennustaja' elää maailmassa, jossa ei ole sijaa metafysiikalle; siinä ei ole viime kädessä sijaa myöskään runoudelle, jos tämä ymmärretään sepittämiseksi tai leikiksi.
`Ennustaja' antaa vahvistuksen siitä, että luonnonjärjestys ei ole järkkynyt, kaikki on - tieteen paljastuksista ja teknologian sovellutuksista aiheutuneista ongelmista huolimatta vielä luonnollisella tolallaan. Kaiken voi `antaa olla' (sein lassen) paljastuneessa totuudessaan, vaikka ihminen eläisikin suhteessaan olemiseen `eksyneisyyden tilassa':
joskus minä vain lekottelen nurmimatoilla,
katselen tuulen menoa.
Ja kun minä näen valkoisen perhosen,
nyökäytän jollekulle,
että miten se on hyvä enne. (TT: 10.)Perhonen on siis merkki siitä, että maailmassa tapahtumien rata on oikeilla raiteilla, kaikki on vielä kohdallaan. `Tapahtumien kudos, / kaiken liikkeen liha´ inhimillisen maailman piirissä - joka perustuu viime kädessä pelkästään materiaan - ei ole vielä vääjäämättömästi ihmisen varomattomien ja kärsimättömien toimien johdosta mennyt tolaltaan.
Kokoelmassa Talven talossa ajaudutaan parantelemaan `haavaa, / jonka on iskenyt auringon veitsi' (mts. 27), tunnettujen ja tiedettyjen asiantilojen vankilassa. `Ennustajan' elämän ytimiin tunkeutunut ja niistä lähteviä tapahtumasarjoja valaiseva katse, kaiken tunnettujen lainalaisuuksien piiriin palauttava tietoisuus, osoittautuu lopulta vangitsevaksi ja tukahduttavaksi:mutta toisinpaikoin on jo niin paljon valoa,
että on mahdotonta pyristellä eteenpäin,
huitoa käsillä,
käännellä kasvoja piiloon,
vältellä auringon piiskaniskuja. (TT: 26.)Vain ahdistus paljastaa outouden arkimaailman tuttuudessa: `niin, / että paljastuu uusi katu, / piilossa pysynyt ja unohdettu.´ (TT: 27.) Ja vain outouden paljastuminen puolestaan mahdollistaa autenttisen elämänprojektin, irrottautumisen valon piiristä, missä on `mahdotonta pyristellä eteenpäin /- - / vältellä auringon piiskaniskuja.´ (Mts. 26.) - Toisaalta aurinko saa myöhemmin kokoelmassa Valon nälkä (1986) ja teoksessa Bruno (1990) positiivisen merkityksen, jumalaisen rakkauden näkyvänä symbolina. Myös runossa `Tervehdys filosofisen tiedekunnan promovoiduille 27.5.1994´ aurinko on hyvä isä, joka lahjoittaa elämän kaikelle luodulle ja luo aina uusia elämän ilmenemismuotoja, kun se säteillään hedelmöittää maan ja veden feminiiniset elementit.
Tietoisuuden valo alistaa tahdon ja rajoittaa liikkumatilan minimaaliliseksi. Hän on tuomittu etenemään tunnetun ja tiedetyn alueella: `Ei ole missään - - / - - varjoja, ei koloja jonne / sijoittaisi siipensä, / asettelisi henkiä asumaan, / rakentaisi ulospääsyteiksi / oviaukon näköisiä kuvia.' (Mts. 49.) Kaikki on haltuuotettu, alistettu `pään lakien' alaisuuteen (mts. 38).
Kailalle runo voi olla `ehjä' vain, jos se on jähmettynyt pelkän esteettisen ihailun kohteeksi, `virheettömäksi' muodoksi (KMK: 28):
- -
Minä nielen lunta, nielen
niin vihloo se
sisuksia, toivo,
tulla lumeksi
irrottaa ajatuksensa vioittuneet
olla virheetön torso. (KMK: 28.)Virheettömässä teoksessa ei olisi ajatuksia, jotka saattavat olla virheellisiä ja kumottavissa. Mutta tällöin runo on myös `torso' (mp), siitä puuttuu olennainen osa ihmisyyttä. Kailan mukaan ajattelu siis kuuluu taiteilijan tehtäviin, taiteilija ei ole pelkkä maailman esteettisen pinnan `pittoreskin kuvan' ikuistaja. Taiteilija on paljastaja ja ennustaja, projektien esittäjä. Hän työskentelee - modernin taiteen `dogmin' mukaisesti - revelaatioiden piirissä, vaikka hänellä taiteilijana ei olisikaan edellytyksiä `virheettömien' ajatusten tuottamiseen.
Toisaalta Kaila runoilijana rakentaa kuvitteellisia maailmoja, jotka kuitenkin myönnetään saman tien keinotekoisiksi ja lapsellisiksi. Puhuja haluaa palautua subjektiksi, `ihmiseksi' (TT: 29) pelkästä olioiden olemisen vahvistajasta, totuuden paljastajasta. Hän kaipaa lapsuuden tietämättömyyden ja vastuuttomuuden tilaan, hiekkalaatikolle: `Olisi hyvä tulla taas ihmiseksi / ja mennä sinne.' (Mp.) Hän haluaisi suoda itselleen myös mahdollisuuden lapsellisiin kuvitelmiin: `ilmassa voisi kävellä' ja valosta voisi `keittää kultaa', voisi löytää aarteen `maan sydämmessä' (mts. 38). Runoilijaksi tuleminen on täten osittain naivistiksi muuttumista - talo esimerkiksi nähdään leikkikaluna: `alkaa talo kiivaasti sulkea ja aukoa / kymmeniä nukensilmiään / - - / niin kovasti lelun näköisenä, / että voisi äkkiä helistä.' (S. 32)
Kevät ja valo kuitenkin saavat yhä tiiviimmin pitäytymään asiantiloissa, jotka valo paljastaa. Ja nämä asiantilat - vaikka paljastuvatkin juuri vapauden valossa - myös sitovat. Vapaus on vapautta pelkkään affirmoimiseen, tapahtuvan vahvistamiseen ja silleen jättämiseen: `kun kerrankin annan olla niin kuin on' (TT: 36). Asiantilojen tunnettavuus eivät jätä sijaa kuvitelmille, projektioille, fantasioille ja fiktioille - ts. poeettiselle mielikuvitukselle. Tieto uhkaa tukahduttaa runollisuuden, aikakausi ei ole runoudelle otollinen.
Osaksi Kailan runous muodostuu täten turhautuneisuuden ilmauksista aikakautena, jonka jumalat ovat hyljänneet ja jolle runous on muuttunut tarpeettomaksi tai käynyt mahdottomaksi.
Esimerkiksi runous `repeämänä ilmassa' on `huuto', joka on niin kova, `että se on yhtä hiljaisuuden kanssa' (KH: 70). Runouskaan ei siis tuo mitään lisää, ei saa mitään katoamaan (ks. KH: 30). Se sulautuu maisemaan, katoaa yhtäpitävyydessään olemisen ja olevan totuuden kanssa: `Sitä ei ollut' (mp). Huuto ei myöskään saavuta kenenkään korvia, se on `yhtä hiljaisuuden kanssa´. Huudon hiljaisuus on `talviyön hiljaisuutta´:
Talviyö, hiljaisuus niin täysi,
että se viiltää. (KH: 70.)Samalla tämä hiljaisuus muuttuu luomakunnan huudoksi (koska `huuto' on `yhtä hiljaisuuden kanssa'), kysymykseksi olemisen päämäärästä ja tarkoituksesta.
Huuto, suu (`ammolleen jäänyt') ja kasvot (`lumenkajoiset')ovat yhdessä `(a)ineeksi muuttunut pysähdys.' Pysähdys on aikaisemmin ollut aineellistumaton. Se on sijoitettu aineellisen maailman muuuttuvuuden ulkopuolelle, ideaalisen liikkumattomuuden tilaan. Tämä tila on ollut ikuisuuden täydellistynyt ja jumalallinen ulottuvuus. Nyt fyysinen maailmakin on viime kädessä muuttumattomuuden tilassa: pysähdyksen muuttuminen aineeksi on viimeinen muutos. Eikä runon puhujalla ole pääsyä `aineeksi muuttuneen pysähdyksen´ tuolle puolelle. Pysähtynyt aine ei ole yhteydessä `henkeen', liikkeelle panevaan transendentaaliseen voimaan, luojaan ja synnyttäjään, Jumalaan. `Huutokaan' ei saa pimeydessä yhteyttä mihinkään, mikä ylittää olevan kokonaisuuden.
Kaila runoilijana ei siis viime kädessä puhuttele yleisöä ja lukijaa - hänen puhuteltunaan on koko paljastuva ja kätkeytyvä luomakunta ja sen `olemisen prosessien' takana oleva prinsiippi: nimeämätön ja jumalainen puhuteltava. `Huuto' on rukous, joka on suunnattu ihmiskorville kuulemattomana olioiden ja niiden olemassaolon tuolle puolelle.
Talviyö kuitenkin vaikenee, se ei puhuttele tai anna vastauksia. Talviyö on myös pimeä: puhujan ei talviyön yksinäisessä hiljaisuudessa ole enää mahdollista takertua mihinkään maailmansisäiseen olevaan. Suu jää `ammolleen´ ihmetyksestä maailmassaolemisen ja kaiken olevan tarkoituksettomuuden äärellä. Tämä ihmetys painuu arkielämässä unohduksiin. Kaila kirjoittaaa myöhemmin kokoelmassa Valon nälkä: `Meidän ilmestyksellisyytemme / pitkästyttää meitä / kun se on aina läsnä.´ (VN: 44.) Kasvojen kuolemankalpeus (`kasvot, lumenkajoiset´) ennakoi talviyössä puhujan kuoleman sivuuttamattomuutta ja varmuutta. Hän ei voi enää väistellä kuoleman mahdollisuutta uppoutumalla jokapäiväiseen toimeliaisuuteen. Hänen on mahdollista tuntea vain maailmassaolemisen kauhu, joka valtaa hänet ahdistuksen hetkenä.
Levinasin perspektiivistä Heideggerinkin ajattelu on `myytti', jonka jähmettyneitä ulkopintoja pitkin äärettömyyden liikkeelle panema ajan virta valuu. Myös Kailalle maailma on tämänkaltaisen traagisen pysähtyneisyyden tilassa, jossa `(m)itään ei lisätä, mitään ei katoa', joka on `(a)ineeksi muuttunut pysähdys.' `Toinen' ei kuule runon huutoa, se ei herätä naapuria ja ilmoita `Minä täällä!'. Vaikka `pimeyden lasiin syttyy punainen neliö', joka `antaa merkin', runon puhuja jää vaille armahdusta: kukaan ei ota vastuuta hänen vääjäämättömästä olemassaolostaan ja `lumenkajoisten' kasvojensa kohtalosta ikkunassa tai avoimella ovella, kukaan ei käänny hyvyydessään hänen kasvojensa määriteltäväksi. Kaikki tapahtuu samassa suljetussa `olemisen' tilassa kuin kokoelman avausrunossa: `molemmat tuntevat maailman aukottomaksi kokonaisuudeksi', jossa `(M)itään ei tule lisää / mitään ei katoa' (KH: 30). Oleminen absurdiudessaan ja tarkoituksettomuudessaan herättää ennemmin ahdistusta (Angst) ja kauhua - jota purkautuva huuto ilmentää - kuin ylistystä.
Runoilijalle jää kuitenkin lopulta tehtäväksi vain ylistää olioiden olemista, ilmaista kiitollisuutta `olemisen lahjasta'. Haltioituminen saa Kailan runon puhujan kiitämään aineen vastuksen voittaen kohti kotia: askeleet `lentävät' naurun kannattelemina, `nopeasti, nopeammin / kuin alkanut tuuli' (KMK: 50). Hän tuntee ekstaasissaan vain olemisen riemun ja pyhyyden, jota runoilijan tuli Heideggerin mukaan ilmentää. Hän muuttuu siten todelliseksi runoilijaksi vasta kun hän voittaa tiedon vankilan ja aineen rajoitukset, joiden ulkopuolelle kauhukaan ei viime kädessä kyennyt häntä siirtämään. Tieto ja filosofia osoittautuvat umpikujaksi: vain runouden innoitus siivittää puhujan lopulta näkemään olemisen kaikessa mielettömyydessäänkin mielekkäänä.
Jo aikaisemmin Kailan runon puhujaa on vaivannut inspiraation pelko:
Katon peltireuna
lehahti liekkiin auringosta
ja tuuli puhalsi lumen
kiihkeään savuun.- -
enkä minä etsinyt
mitään
vertauskuvaa tästä.
Jos niin
katsoisin kaiken täällä,
syttyisin itse palamaan
ilosta. (KMK: 27.)Tämän puhtaan, vailla näkyjä ja vertauskuvia paljastavan katseen syttyminen herättää samalla kuolemanpelkoa: `Hiipui pelti, / oli lumi tuhkana, siinä' (mp). Puhuja ei siis uskalla antautua olemassaolon ilolleen, koska hurmio näyttäisi kuluttavan elämänvoiman loppuun ennen aikojaan. Heideggerin Trakl -tulkinnan mukaan `henki' (etymologiselta alkuperältään) `tulena' on arvoltaan kaksitahoinen: kuluttavuudessaan ja ahneudessaan se sisältää pahuudenkin prinsiipin (Heidegger: 1982: 179). Täten myös Traklilla `henki' yhdistyy tuhkan valkeuteen (mp). Hölderlinin tai van Goghin - ja lukuisien muiden - esimerkki ei näytä Kailallekaan houkuttelevalta. Heideggerille `olennainen uhri' (das Wesentliche Opfer) oli yksi tapa, jolla totuus on (Heidegger 1996: 64): tämä merkitsee sitä, että perustajahahmot - olivat nämä sitten runoilijoita, ajattelijoita tai valtiomiehiä - joutuvat `ennenkuulumattoman' esilletuojina suljetuiksi yhteisön ulkopuolelle (Derrida 1995: 306-7).
Kailalle runous merkitsee kuitenkin revelaation tavoittelemista: runoilija seisoo Hölderlinin tavoin hämärässä (tai pimeydessä), ihmisten ja poissaolevien jumalien välisessä tilassa. Hänen tehtävänsä on tavoittaa tulevan aamunkoiton ensisäteet, joiden viestin hän tulkitsee maailmalle:
Juuri silloin räjähtää taivaalle huima iltarusko,
/ - - /
paljastaa taivaan sisälmykset,
punaiset riekaleet ja
niiden takana siintävät vedet ja valkeudet
ja syvällä, syvemmällä uusi loimotus,
jonkin toisen maailman rannalta ehkä. (TT: 56 - kurs. I.P.)Runoilija siis seisoo taivaan alla, joka paljastaa tähän manifestoitumaansa kätkeytyneen Jumalan (ks. Heidegger 1971: 223). Puhuja kuitenkin luopuu kristillisestä `taivaasta', josta on jäljellä enää iltarusko ja jossa voi erottaa (pahan) `ruumiin' ja (pyhän) `hengen' ristiriidan seuraukset (sisälmykset ja punaiset riekaleet). Tämän `taivaan' takaiselta `rannalta' häämöttävä toinen `maailma' - etymologisesti `maan' ja `ilman' liittona - ei enää edellytä ruumiista erillistä `henkeä' tai `taivasta'. `Uuden loimotuksen' valossa jumalat ja ihmiset liittyisivät ykseydeksi maan ja taivaan olemassaolon ihmeen kanssa.
Kokoelmassa Valon nälkä Kailan runoutta hallitseva heideggeriläinen `olennainen ero' olioiden ja niiden olemassaolon - samoin kuin olemassaolon ja olemattomuuden mahdollisuuden - välillä joutuu syrjäytetyksi. Nämä erot korvautuvat käytännössä (joskaan ei temaattisella tasolla) merkkijärjestelmien merkkien välisillä eroilla ja nämä erot mahdollisiksi tekevillä tyhjillä tiloilla merkkien välillä. Kieli ei ole suhteessa vain ulkomaailman viittauskohteisiin ja paljasta (ja kätke) niiden totuutta. Kieli viittaa myös aikaisemmin sanottuun, merkit viittaavat toisiin merkkeihin. Vain tämä merkkien keskinäisten viittausten leikki kykenee vapauttamaan kielen paljastavasta tehtävästä, jossa kieli on sidottu ulkoiseen viittauskohteeseen ja tuomittu viimekädessä häviämään sen totuuden edessä.
Ja vain tämä leikki tekee runouden jälleen mahdolliseksi, ilman sitä `huonon uskon' tunnetta, jonka itselle suotu kuvittelemisen vapaus Kailan runoudessa paikka paikoin tuo mukanaan.
KIRJALLISUUS
DERRIDA, JACQUES 1992: Acts of Literature. Ed. DEREK ATTRIDGE. Routledge. New York/ London.
---------------- 1987: The Archeology of the Frivolous. Reading Condillac. Trans. JOHN P. LEAVY, Jr. The University of Nebraska Press. Lincoln and London.
---------------- 1981: Dissemination. Trans. BARBARA JOHNSON. The Athlone Press. London.
---------------- 1982: Margins of Philosophy. Trans. ALAN BASS. Harvester Wheatsheaf. New York.
--------------- 1976: Of Grammatology. Trans. GAYATRI CHAKRAVORTY SPIVAK. The John Hopkins University Press Ltd. London. Harvester Press Limited. Chicago.
---------------- 1991: Rösten och fenomenet. Introduktion till tecknets problem i Husserls fenomenologi. övers. DANIEL BIRNBAUM och SVEN-OLOF WALLENSTEIN. Karlshamn. Bokfärlaget Thales.
---------------- 1990: Schibboleth. Texter av Jacques Derrida, Aris Fioretis, Hans Ruin. (tm)vers. ARIS FIORETIS, HANS RUIN. Symposium Förlag. Stockholm/Steghag.
---------------- 1994: Spectres of Marx. The state of the Debt, the Work of Mourning, & the New International. Trans. PEGGY KAMUFF. Routledge. New York/London.
---------------- 1987: The truth in Painting. Trans. GEOFF BENNINGTON and IAN McLEOD. The University of Chicago Press. Chicago and London.
---------------- 1978: Writing and Diffrence. Trans. ALAN BASS. Routledge & Kegan Paul Ltd. Chicago.DRAYFUSS, HUBERT & HALL HARRISON (Ed.) 1992: Heidegger: A Critical Reader. Blackwell Publishers. Padstow, Cornwall.
FREUD, SIGMUND 1993: Johdatus narsismiin ja muita esseitä. WSOY. Jyväskylä.
GASCHÉ RODOLPHE 1986: The Tain of the Mirror. Derrida and the Philosophy of Reflection. Harward University Press. Cambridge and London.
---------------- 1994: Inventions of Difference. On Jacques Derrida. Harward University Press. London.HAAPALA, ARTO (toim.) 1998: Heidegger - ristiriitojen filosofi. Gaudeamus. Helsinki.
HEIDEGGER, MARTIN 1979: `The Age of the Worldwiew'. Trans. MARJORIE GRENE. Teoksessa Martin Heidegger and the Question of Literature. Toward a Postmodern Literary Hermeneutics. Ed. WILLIAM V. SPANOS. Indiana Univerity Press. Bloomington/ London.
----------------- 1981: Erläuterungen zu Hölderlins Dichtung. Gesamtausgabe. Band 4. Vittorio Klosterman. Frankfurt am Mein.
----------------- 1968: Existence and Being. Third Edition. Trans. DOUGLAS SCOTT, R.F. C. HULL, ALAN CRICK. Vision Press Ltd. London.
----------------- 1977: Holzwege. Gesamtausgabe. Band 5. Vittorio Klosterman. Frankfurt am Mein.
----------------- 1982: On the Way to Language. Trans. PETER HERTZ. Harper & Row. San Francisco.
----------------- 2000: Oleminen ja aika (= O & A). Suom. REIJO KUPIAINEN. Vastapaino. Jyväskylä.
----------------- 1994: `Paluu'. niin & näin 2/94. Suom. VESA JAAKSI.
----------------- 1971: Poetry, Language, Thought. Trans. ALBERT HOFSTADTER. Harper & Row, Publishers, Inc. New York.
----------------- 1996: Taideteoksen alkuperä. Suom. HANNU SIVENIUS. Kustannusosakeyhtiö Taide. Helsinki.
----------------- 1994: `Tekniikan kysyminen'. niin & näin 2/94. Suom. VESA JAAKSI.
----------------- 1985: Unterwegs zur Sprache. Gesamtausgabe. Band 12. Vittorio Klosterman. Frankfurt am Mein.
----------------- 1978: Der Ursprung des Kunstwerkes. Philip Reclam jun. Stuttgart.
----------------- 1976: Wegmarken. Gesamtausgabe. Band 9. Vittorio Klosterman. Frankfurt am Mein.von HERRMANN, FRIEDRICH-WILHELM: `Fenomenologian käsite Heideggerillä ja Husserlilla´. Heidegger - ristiriitojen filosofi. (toim. ARTO HAAPALA) Gaudeamus. Helsinki.
HIMANKA, JUHA 2002: Se ei sittenkään pyöri. Tammi. Pieksämäki.
KAILA, TIINA 1990: Bruno. WSOY. Juva.
------------ 1975: Keskustelu hämärässä (=KH). Otava. Keuruu.
------------ 1981: Kala on meren kuva (=KMK). Otava. Keuruu.
------------ 1978: Talven talossa (=TT). Otava. Keuruu.
------------ 1986: Valon nälkä (=VN). WSOY. Porvoo.KAFKA, FRANZ 1969: Keisarin viesti. Novelleja. Katkelmia. Tunnustuksia. Toim. KAI LAITINEN. Suom. AARNO PEROMIES. Otava. Helsinki.
KRELL, DAVID FARRELL 1979: `Art and Truth in Raging Discord: Heidegger and Nietzsche on the Will to Power'. Teoksessa Martin Heidegger and the Question of Literature. Toward a Postmodern Literary Hermeneutics. Ed. WILLIAM V. SPANOS. Indiana University Press. Bloomington/London.
MCANN, CHRISTOPHER (Ed.) 1996: Critical Heidegger. Routledge. Padstow, Cornwall.
SARTRE, JEAN-PAUL 1974: Between Existentialism and Marxism. Trans. JOHN MATTHEWS. Verso. Thetford, Norfolk.
SPANOS, WILLIAM V. 1979 (ed): Martin Heidegger and the Question of Literature. Toward a Postmodern Literary Hermeneutics. Indiana University Press. Bloomington/London.
