Takaisin Salminiitty I Salminiitty II Salminiitty III Salminiitty IV Salminiitty V

 

Kulumisen ylistys


Salminiityllä `ihmisen toivo' - `toivon traditio´ - irrottaa kerran toisensa jälkeen ihmisen kohti tuntematonta. Toivo `korvaa uudella elämällä / yön säveleen pirskotut mielet' (EH: 14): se ylittää arkipäivän musertavan tuttuuden, irrottaa elämän ennustettavasta kulusta, joka Levinasille merkitsi tuudittautumista historian ja myytin toistamiseen. Toisaalta transsendentaalinen, minuuden rajat ylittävä ihmisen olemus on Salminiityn runon mukaan pelkkä kuvitelma tai moderni myytti:

Unessa hän on
- -
yhtä haavoittumaton
kuin itse haavan nimi,
yhtä kuolematon
kuin itse kuoleman nimi. (ROV: 52-3.)

Ks. runo

Unessaan ihminen on siis representaatio tai merkki (nimi), joka merkitsee toisen merkin tai jäljen (haava): hän on pysyvyydessään siis kirjoituksen kaltainen. Jacques Derridan mukaan `transsendentaalisuuden arvo tai vaikutelma yhdistyy välttämättä kirjoituksen ja täten kuoleman mahdollisuuteen' (Derrida 1988: 316). Transsendenssi viittaa `elämään', läsnäoloon, kuolemattomuuden ulottuvuuteen; toisaalta transsendenssi on riippuvainen viittaavasta merkistä ja tämä puolestaan on jäljennös, kuollut jäänne. Derridallehan kirjoituksen kyky transsendessiin on rajallinen: kirjoitus, kirjoitettu merkki, on altis paitsi merkityksen muuntumiselle ja lykkäytymiselle, myös katoavaisuudelle, tuhkaksi muuttumiselle. Tuhkassa ei ole hahmotettavissa enää jälkeäkään merkistä.

Ihminenkään `haavan nimenä' ei siis tavoita `transsendentaalista minää': hänen tavoitettavissaan on vain olemuksen jäljennös tai jäänne, `nimi', joka on yhtä kuolematon kuin `kuoleman nimi' (Salminiitty: mp) - so. Derridan analyysin mukaan viime kädessä poispyyhkiytyvä. Kuolemakin on saanut historian kuluessa erilaisia merkityksiä: se on ollut myyttinen manala tai kristinopin mukainen helvetin, kiirastulen ja paratiisin yhdistelmä; se on ollut `järjen täydellistävän´ historian momentti tai heideggeriläisen autenttiseen elämän horisontti (`kuolemaa kohti oleminen´). Levinasin filosofiassa kuolema on katkoksien leimaaman ajan edellytys, joka mahdollistaa nuortumisen ja jatkuvan uudistumisen - äärettömyyden. Derridalle kuolema puolestaan ei ole absoluutin asemassa: kun läsnäolon ja poissaolon raja hämärtyy, kuolleet saattavat palata kummittelemaan, vaikuttavat haamuina, näistä ei päästä niin vain eroon.

Runon mukaan ihminen kuitenkin pitää itseään kuolemattomana ja katoamattomana `olemuksena', johon ei vaikuta historian, esihistorian tai luonnon prosessit. Hän edustaa pysyvyyttä muuttuvuuden keskellä, on luomakunnan katoamaton hallitsija. Häntä ei uhkaa `pölyn testamentti, luun jauho, metsän tuhka' (mp), niin kuin muita unohduksiin vajonneita luonnonilmiöitä ja lajeja. Hän ei halua lukea luonnon testamenttia, vaan uneksii ikuisesta elämästä planeetalla. Ihmisellä on kuitenkin haavoittumaton ja transsendentaalinen, pysyvä olemus vain tietoisuuden `unessa' (mp), jota äärettömyyden työ ei ole saattanut vielä valveille.

Runon mukaan ihmisenkin olemus muuttuu: `Kasvoissaan ihminen ei pysy' (mp). Ihmisen `ylpeät kasvot´ murtavat aina sen naamion, jonka historia sille asettaa. Historia ei kykene koskaan sisällyttämään itseensä ennakoimattomissa olevaa `mahdottomuutta´, joka historiallisen tilanteen ylittäviin kasvoihin kätkeytyy ja mistä ne viestivät. Historian kulku ei kykene lopullisesti tekemään ihmistä kasvottomaksi osaksi kokonaisuutta: kasvot murentavat sen `plastisen muodon´, jonka historia kulloinkin niille lahjoittaa. Sukupolvet etenevät palaamatta koskaan lähtökohtaan ja pettävät ne kasvot, jotka edelliset sukupolvet ja perinne ihmiselle ovat antaneet.

Ihminen on luonnollisten ja historiallisten muutosten subjekti, hän ei `karikatyyrimäisyydessään´ pysty – eikä haluakaan - täyttämään ihmisyyden mittaa, nimensä vaatimuksia, olemaan yhtä määritelmänsä kanssa:

- - omaa nimeään
hän arastelee,
jokaisen lupauksen ja menestyksen
hän voi sovittaa ylleen. (Mp.)

Ihmisen `olemus' siis muuttuu, hän etenee nimensä `alkuperäisistä' velvoituksista huolimatta menestysten viitoittamaa polkua. Hän näyttäytyy pragmaattisena oliona, joka tarttuu tuottavimpaan ratkaisuun, hän on oloihin mukautuva opportunisti.

Puheena olevassa runossa Salminiitty kirjoittaa ironisen oodin kulumiselle ja tomulle. Lupaukset menettävät velvoittavuutensa – myös lupauksien puitteet ovat itsessään katoavaisia. Inhimillisten konstruktioiden lisäksi myös luonnonoliot ovat muutokselle alttiita, esimerkiksi lajit ovat häviäviä: `Lajit raukeavat maan suudelmaan´. Salminiityn runossa, samoin kuin Levinasin filosofiassa, kuolema nähdään uudistumisen välttämättömänä ehtona:

Ylistän sinua kuluminen!
Hienotunteisuutesi
tähden, ironiasi tähden;
ihminen pöllyttää huoneistaan
jalkakäytävien huumetta, lippujen uskollisuutta,
tähtien tomua, omia kasvojaan. (ROV: 52-3.)

Ks. runo

Ilman kulumista ja tomuksi muuttumista ihminen jäisi antamiensa lupausten vangiksi, joutuisi ikuisesti sitoutumaan lippuihin, joille on kerran vannonut uskollisuutta, hän olisi riippuvaisuuksien vanki. Kuolema vapauttaa sitoumuksista ja mahdollistaa uuden alun ja nuortumisen.

Sidonnaisuutta historiaan kuvastelee myös runo Kalenteri, kokoelmasta Paratiisiaavistus (1983):

Kaiken alkuperän hämärä.
/ - - /
Lähtökohta. Hengitys. Oikukkaat rajat.

Entä tämä iltapäivä? Marraskuu? Tämä
yksinkertainen uskollisuus:
elää, kuolla.
Kuka tietää. (PA: 46)

Ks. runo

Puhuja tunnustaa oman rajallisuutensa: vaikka rajat olisivatkin `oikukkaat' ja satunnaiset, ne tarjoavat `lähtökohdan' (mp). Tämä on kuitenkin vain `alkuperän' (mp) aave, jälki hämärään jäävästä perimmäisestä alusta. Ja lopulta jää myös vain aave tiedosta, kysymyksen `Kuka tietää' muodossa. Puhuja ei tiedä, miksi `marraskuu' tai `tämä iltapäivä' (mp), mikä on niiden tarkoitus, alkuperä tai päämäärä. Runouden tehtävä on kirjata ihmetys äärellä, kysymys kaiken tarkoituksesta - ja jos tarkoitus paljastuisi, runous ja `seinät' kävisivät tarpeettomiksi. Tällöin voitaisiin astua transsendentaaliseen, ajan ja paikan ylittävään tilaan: `Seinät vaipuvat toisiinsa kun ne saavat tietää / kaavan joka pitää niitä pystyssä.' (Mp.) Seinien `vaipuminen toisiinsa´ merkitsisi myös `ihmisen loppua´, syntymän ja kuoleman välisen rajallisen tilan häviämistä, joka ihmiselle on varattu. Puhuja menettäisi ainutkertaisuutensa, yksilölliset kasvonsa, sulautuisi kokonaisuuteen.

Puhuja kirjaa päiviä kalenterin tavoin, tekee tarkoituksettomia merkintöjään juuri siksi, että ajan kierron alkuperä ja tarkoitus eivät paljastu. Merkintöjen tekijä ei jää historian kirjaamien vääjäämättömien kehityskulkujen jalkoihin, hän ei katoa kokonaan. Merkinnät säilyttävät tunnistettavuutensa kirjaamishetken tuolla puolella, sanojensa kautta puhuja voidaan lunastaa. Tämän elämä voidaan merkityksellistää uudestaan, tälle voidaan antaa anteeksi, tämä voidaan nähdä `hyvänä tahtona´. Kalenteri muistuttaa ohikiitävien päivien ainutkertaisuudesta ja samalla tämän ainutkertaisuuden ylittävästä toistuvuudesta ajan kierrossa. Runon puhuja on vain osa syntymien ja kuolemien ketjua, sukupovien vaihtelua: `Tämä / yksinkertainen uskollisuus: / elää, kuolla.´

 

Luonnollinen virran pilari


Vastapainoksi haavoittavalle iskulle `minän aurinkoon' Salminiitty kirjoittaa: `et voi haavoittaa vettä' (ROV: 10). Kaikki muu paitsi vesi on haavoittuvaista: aurinko, valo, tietoisuus, läsnäolo - kaikki on altista pirstoutumiselle ja jakautumiselle, ykseytensä menettämiselle. Salminiitylle kaiken takaa kuitenkin lopulta löytyy ykseys, vaikka tämä ei olisikaan erillisen subjektin ykseyttä:

et voi haavoittaa vettä:
muuntuva vesi itse olet, kirkas
ja luonnollinen
virran pilari
pilviä kannattava (Mp.)

Ks. runo

`(K)irkas / - - / virran pilari' on Salminiitylle jähmeän ja kiinteän temppelin pilarin vastakohta. Temppeleiden pilarit ylläpitävät `isän talon' hierarkioita, `virran pilari' puolestaan ylläpitää asiantilojen luonnollista, Jumalan tahdon mukaista järjestystä: `Hänen nousunsa on luja ja kannattaa / virtojen kaikkeutta.' (ROV: 9.) Tämä luonnollinen järjestelmä, korvatessaan patriarkaatin, kuitenkin myös jäljittelee patriarkaalista uskonnollista järjestelmää. Sillä on sama asema asiantilojen säätäjänä: haavan virtaavuus ja `luonnollinen virran pilari' (mp) asettuvat metafyysisten ja uskonnollisten järjestelmien keinotekoisuuden ja `luonnottomuuden' tilalle. Keskipisteenä ei ole enää tietoisuus ja sen säätämät asiantilat, abstraktit spekulaatiot ja metafyysiset todistelut, jotka `universaalinen kipu´ kuitenkin kyseenalaistaa. Keskipisteenä on `luonnollisuus', fyysinen ja lihallinen empiirinen todellisuus: `muuntuva vesi itse olet, kirkas / ja luonnollinen' (mp).

Puhe, joka rinnastuu veden virtaamiseen, on itsessään haava, avoin ja pulppuava vastakohta `minän auringon' keskipisteeksi asettaville kivettyneille järjestelmille. Puhe ei kivetä asioita ja asiantiloja, se säilyttää elävän yhteyden alati muuntuvaan puhujaan. Salminiityn runon puhuja ei tässä puheessa kuitenkaan puolusta itseään Toisen kasvojen vaatimusten ja tuomiovallan edessä, mikä oli Levinasille elävän puheen perimmäinen funktio. Runon puhuja paremminkin puolustaa asioiden luonnollista ja Jumalan tahdon säätämää merkitystä patriarkaatin hierarkioiden edessä. Veden luonnollinen kierto kuitenkin yhä viittaa patriarkaattiin: se jäljittelee patriarkaatin metafyysisiä järjestelmiä, kun se ottaa mallinsa ja tehtävänsä näiltä. Ja jäljitelmä tai representaatio puolestaan ei ole luonnollinen, itse asiassa esimerkiksi Bataillen mukaan – jota Derrida siteeraa - mikään ei ole niin vähän luonnollinen kuin representaatio (ks. Derrida 1978: 258). Salminiitty ei kuitenkaan pane merkille tätä korvaavuuksien ja jäljitelmien järjestelmää, joka vie `luonnollisen kierron' ulkopuolelle.

Puhuja määrittelee puhutellun sanat `veden henkäykseksi' ja `omenankukaksi':

jokainen sanasi on veden henkäys
ilmaan kirjoitettu omenankukka
peilin pinnassa käy
nimesi höyry
juurten ja pohjavirran
kantama viesti (Mp.)

Hän täten `merkitsee uudelleen' nämä sanat, toteaa niiden olevan yhteydessä pohjaveden ja juurien viestiin - hän haluaa näin olevan. Puhutellun sanat muodostavat täten ideaalin, teloksen, jota kohti puhujankin sanat suuntautuvat. Runon puhuja on kuitenkin itse erilainen kuin kommentoinnin kohde. Hänen sanansa eivät ole virtaavia: ne pystyttävät rakennelman, määritelmän, representaation, joka välttämättä sijoittuu luonnollisen kierron ulkopuolelle. Sanoihin viittaava puhe, merkkeihin viittaavat merkit täydentävät kiertoa kommentoimalla sitä ulkopuolelta - ja ne itse asiassa synnyttävät ja varmistavat tämän `luonnollisen kierron', joka muuten ehkä jäisi hahmottamatta ja havaitsematta. Samalla puhuja korvaa luonnollisen kierron representaatiolla kierrosta: ensin on henkäys ilmassa ja peilin pinnassa; sitä seuraavat putoamisen kuvat - `veden siipi' mullan läpi. Vesi syöksyy maahan `märäksi läikäksi' - ja tästä alkaa kohoaminen `puiden hymyyn' ja pilviä kannattelevaksi pilariksi. Ja pilvistä voidaan palata runon alkuun, jossa kierto taas alkaa. (Mp.) Runo on siten muodoltaan syklinen, lopussa palataan alkutilanteeseen.

Puhuja piirtää kuitenkin idealisoidun kuvan puheesta, jonka hän haluaa nähdä olevan yhteydessä - ennemmin kuin kulttuurisiin konventioihin – luontoon: omenankukkiin, juurien ja pohjavirran viestiin. Tässä puheessa, joka on `haavoittumatonta vettä', eikä rakenna luonnottomia ja jähmeitä järjestelmiä, mikään ei joudu hukkaan: yhteys `pohjavesien' alkulähteen alkuperäisiin ja puhtaisiin merkityksiin on aina palautettavissa. Kaikella on luonnollinen paikkansa ja tarkoituksensa, kaikki on palautettavissa merkityksellisen ykseyden piiriin. Mutta runo itsessään - kierron representaationa - on pelkkä alkuperäisen kierron korvike. Tällaisena se sijoittuu kierron ulkopuolelle, rikkoo kierron, pysäyttää sen, tekee sen mahdottomaksi. Representaatio kierrosta on luonnollisen kierron luonnoton täydennys, joka osoittaa kierron mutta samalla osoittaa sen mahdottomaksi.

Salminiitylle naisen puhe ei siten välttämättä ole harhaanjohtamista ja valhetta, pilkantekoa ja väistelemistä, illuusioiden luomista ja hiljaisuutta: sen olemukseen eivät kuulu ne demoniset piirteet, joiden esimerkiksi Levinas katsoo luonnehtivan naisellista puhetta. Päinvastoin, naisen puhe on Jumalan säätämän maailmanjärjestyksen ilmentäjä ja ylläpitäjä. Levinasille miehen puhe (tai kirjoitus), vaikka onkin tuottanut kaiken totaliteetin piiriin sulkevia järjestelmiä, ei ole tietoisesti harhaanjohtavaa: se on vilpitöntä pyrkimystä totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Patriarkaalisista järjestelmistä puuttuu niiden musertavuudesta huolimatta demoninen ulottuvuus. Salminiityn mukaan mies on puolestaan vääristänyt jumalallisen järjestyksen palvelemaan itsekkäitä etujaan. Naisen poissulkeminen on täten enemmän tai vähemmän `luonnoton´ teko: se rikkoo `virtojen kaikkeuden´ ylläpitäjän tarkoituksia vastaan. Patriarkaatin kieli on hybriksen leimaamaa, se on pettänyt Luojan säätämän järjestyksen alistaessaan luonnollisuuden ja tämän mukana naisen, asettaessaan egoistisen tietoisuutensa kaikkeuden keskipisteeksi.

Salminiityn runossa puhutun kielen virtaavuus syrjäyttää luonnollisuudessaan abstraktin kielen `luonnottomuuden': kyvyn representaatioon, monistamiseen, läsnäolon tavoitettavuuden lykkäämiseen, keinotekoisuuteen, valheeseen, kokonaisuuden hajottamiseen, merkityksen muuntumiseen ja simulaatioon. Nämä kielen ominaisuudet kuitenkin luonnehtivat yhtä lailla puhetta kuin abstrakteja ja kiinteitä järjestelmiä. Nämä ominaisuudet myös vievät tosiasiallisesti yhtä lailla luonnollisuuden kuin patriarkaatin säätelyvallan ulkopuolelle.

Salminiitty kirjoittaa samassa kokoelmassa: `Kaunis on toteutunut haave, / kauniimpi toteutumaton` (ROV: 12). Haave runoudesta `veden henkäyksenä' ja `ilmaan kirjoitettuna omenankukkana', `luonnollisena virran pilarina' on epäilemättä kauniimpi toteutumattomana - toteutuneena sitä ei `todettaisi': sitä ei havaittaisi eikä sitä tarvitsisi kommentoida, tuoda sen totuutta julki representaatiossa.

 



 


Kalenteri

Kaiken alkuperän hämärä.
Seinät vaipuvat toisiinsa kun ne saavat tietää
kaavan joka pitää niitä pystyssä.

Lähtökohta. Hengitys. Oikukkaat rajat.

Entä tämä iltapäivä? Marraskuu? Tämä
yksinkertainen uskollisuus:
elää, kuolla
Kuka tietää.

(Paratiisiaavistus, 1983)

 

 


Ylistän sinua, tomu!
Häälaahus hajoaa portaisiin
kuin hahtuvapallo;
häämenoista jää vain vapaus, puhalluksen kaltainen,
lupaus on ilman lukkona nyt.
Sitten hajoavat itse portaat,
kivi hioutuu ja
kaupunkien salainen kuluminen
takertuu silmäripsiin, putoaa hiuksille kuin kaste.
Liput murenevat saloissaan.
Entä eläinten ja kasvien liitot?
Avaa pölyn testamentti,
luun jauho, metsän tuhka. Lajit
raukeavat maan suudelmaan, maa
kirjoittaa kirjeen jonka leijaileva pöly sinetöi.
Tätä kauppakirjaa tottelevat vuoret ja sydämet,
sille alistuu päiväysten taika, historia, sen
allekirjoittaa leivän kirkkaus.

Ihmiskasvojen nuoruus
putoaa päivän huoneisiin; minuuden louhos: kuolleet solut
herkästi satavat
peileille, valokuvien kehyksille, illuusion sydämelle.
Nöyrät esineet kantavat
lahjomattoman kuoleman taakkaa mutta
ihminen hioutuu ajan läpi, veri tislautuu kohti aina
kevyempää matkaa.
Kasvoissaan ei ihminen pysy, omaa nimeään
hän arastelee,
jokaisen lupauksen ja menestyksen
hän voi sovittaa ylleen.
Unessa hän on
- ei edes lapsi - vaan
yhtä haavoittumaton
kuin itse haavan nimi,
yhtä kuolematon
kuin itse kuoleman nimi.

Ylistän sinua, kuluminen!
Hienotunteisuutesi
tähden, ironiasi tähden;
ihminen pölyttää huoneistaan
jalkakäytävien huumetta, lippujen uskollisuutta,
tähtien tomua, omia kasvojaan.

(Raottuvien ovien valo, 1989)

 

 

 

et voi haavoittaa vettä:
jokainen sanasi on veden henkäys
ilmaan kirjoitettu omenankukka
peilin pinnassa käy
nimesi höyry
juurten ja pohjavirran
kantama viestin

et voi haavoittaa vettä:
veden siipi putoaa mullankin läpi, sen
vapaa silmä
katsoo mineraalien läpi, kiven läpi
maan teräksen
ja tulen kielen

et voi haavoittaa
veden kiertävää syöksyä tai
kumota sateenkaaren ehtymätöntä maljaa;
uhmastasi jää märkä läikkä
kukkien jalkoja lämmittämään
ja sielusi herkistynyt neste
kohoaa puiden lujaan hymyyn

et voi haavoittaa vettä:
muuntuva vesi itse olet, kirkas
ja luonnollinen
virran pilari
                pilviä kannattava

(Raottuvien ovien valo, 1989)

 

 

Takaisin Salminiitty I Salminiitty II Salminiitty III Salminiitty IV Salminiitty V